-
Seuraa
Seurataan
Already have a WordPress.com account? Log in now.
Kokoustiedote ja sitä kautta koko esityslista löytyy täältä. Heti alkuun kokouksessa käsitellään sosiaali- ja terveys- sekä vammaisasiamiehen selvitykset kohdissa kolme ja neljä. Esityslistan päätösehdotuksissa nämä asiat ovat myös ilahduttavalla tavalla otettu huomioon. Varsinaiset selvitykset ovat esityslistan liitteinä ja ovat varsin seikkaperäisiä toimenpide-ehdotuksineen. Otan muutaman asian selvityksistä esille alla.
Sosiaali- ja terveysasiamiehen selvityksestä annettu tiedote (johon linkki siis ylempänä) kertoo mm. seuraavaa: Asiamies ehdottaa seniorineuvolan perustamista sekä mm. toimeentulotuen maksatukseen, tukipäätösten postitukseen, hoitoonpääsyyn ja tilapäismajoitukseen liittyvien vaihtoehtojen selvittämistä.
Edellä kuvatut asiat voidaan tiivistää seuraavasti: toimeentulotuen maksatus viipyy, jos asiakkaalla ei ole sama pankki kuin se jota Espoo käyttää. Tukipäätökset postitetaan 2. luokan postina ja tämä voi joskus kestää jopa viikonkin. Hoitotakuu ei ole kaikilta osin toteutunut, vaan osa espoolaisista jonottaa edelleen yli kolme kuukautta hoitoon pääsyään. (Osa vain pari viikkoa!)
Tilapäismajoituksessa, tai asunnon järjestämisessä ylipäätään, on ongelmana käytettävissä olevien asuntojen vähyys. Monesti varsinkin kiireellisissä tapauksissa Espoo joutuu edelleen vuokraamaan yksityisiltä markkinoilta vuokrattuja asuntoja ja tämä käy tietysti kalliiksi. Usein tämä tilapäisratkaisun tilapäisratkaisu (!) jää pysyväksi asiantilaksi kun sosiaalitoimi ei toimivan ”ensiavun” jälkeen enää palaa asiaan.
Toinen tärkeä huomio, josta olen saanut muualtakin tietoa, on aikuisten sosiaalipalvelujen keskittäminen kahteen paikkaan Espoossa. Tämä pidentää merkittävästi joidenkin asiointimatkoja, mutta tämä ei suunniteltujen hyötyjen valossa ole välttämättä ongelma. Toimintojen keskittämisellä pyrittiin nimittäin vapauttamaan resursseja myös ”kenttätyöhön”, mutta tämä ei ole toistaiseksi vielä todentunut. Toinen huonolle tolalle päässyt asia on sosiaalitoimen yhteistyö kolmannen sektorin toimijoiden kanssa. Vaikka olen sitä mieltä, että nimenomaan viranomaisilla tulee olla sosiaali- ja terveyspalveluissa päävastuu, ei kolmannen sektorin tarjoamia mahdollisuuksia pidä missään nimessä torpata. Asiaa on syytä selvittää perinpohjaisemmin.
Vammaisasiamiehen raportista tiedotteessa on mm. seuraavat huomiot: Asiamies ehdottaa mm. kehitysvammaisten kuntoutusyksikkö EKKUn toiminnan laajentamista kaikille vammaisille ja etsivän sosiaalityön käyttöönottoa vammaispalveluissa. Asiamies ehdottaa myös toimenpiteitä vammaisten lasten ja nuorten osallisuuden vahvistamiseksi, lapsiperheiden palvelujen kehittämiseksi ja asiakkaan kokonaistilanteen tukemiseksi.
Jälleen varsinaisella esityslistalla ja liitteissä on muitakin huomioita. Näitä ovat mm. vammaisille tarkoitettujen asuntojen rakentaminen paikkoihin, joiden ympäristö ei ole esteetön, kuten esimerkiksi hiljattain yksi mäen päälle rakennettu tukiasunto. Olen myös kuullut, että EKKUn toiminnassa voisi olla vielä parantamista, samoin kuin tähän välillisesti liittyvässä erityistyövoimaneuvonnassa, joka tosin on TE-keskuksen toimialaan kuuluvaa toimintaa.
Kohdassa viisi kerrotaan Leppävaaran Elä ja Asu -seniorikeskushankkeesta. Keskus on mielestäni sekä sijoitukseltaan, että muiltakin ominaisuuksiltaan varsin mainio. Jokaisella asukkaalla on käytössää oma 25 neliömetrin yksiö keittokomerolla, joka kuuluu 8-10 yksiön ryhmään joilla on yhteiset tilat. Näitä yhteensä 35 asukkaan yksiköitä tulee keskukseen neljä. Jokaiseen 35 asukkaan yksikköön kuuluu viisi 25 neliön yhteistilaa ja 80 neliön ruokailutila. Erilaisiin harrasteisiin ja terapiaan on pitäisi olla riittävät tilat ja mahdollisuudet. Muihin tarkempiin yksityiskohtiin menemättä mainitsen vielä talon katolle tulevat aurinkokennot, jotka tuottavat muun energian lisäksi lämpöä vihreisiin sydämiin.
Alkuperäinen suunnitelma käsitti sata asuntoa, mutta vajaassa kahdessa vuosikymmenessä yli 65-vuotiaiden suhteellinen osuus tullee kaksinkertaistumaan noin 30%:iin ja absoluuttinen ihmismäärä yli kolminkertaistumaan noin 105 000:n. Näin ollen asukaspaikkojen tarkistukselle on hyvät perusteet.
Kuudentena kohtana on Espoon seudun ympäristöterveyden valvontasuunnitelman toteutuminen. Asia selvinnee lyhyimmin esityslistasta olevasta tilastosta, josta kopion seuraavan otteen:
| LAKIPERUSTE | Toteutuneet / suunnitelma kpl | Suunnitelman toteutuma % |
| Elintarvikelaki | 1199/1436 | 83,5 |
| Kemikaalilaki | 5/20 | 25 |
| Kuluttajaturvallisuus | 97/183 | 53 |
| Terveydensuojelulaki | 230/462 | 49,7 |
| Tupakkalaki | 244/473 | 51 |
| Yhteensä | 1775/2574 | 68,9 |
Otteessa esitetyn lisäksi tehtiin myös useita ennalta suunnittelemattomia tarkastuksia, joiden suhteellinen osuus ei kuitenkaan ole kovin merkittävä. Suurin yksittäinen tekijä huonoon tulokseen oli resurssien puute ja tässä valossa mm. edellisessä kokouksessa keskustelua herättänyt kahden virkaeläinlääkärin 30% osuus työajasta ympäristöterveyden huoltoon tuntuu lähinnä tragikoomiselta. Heti perään on syytä painottaa, että ympäristöterveyden parissa työskentelee joukko muunkin kuin eläinlääketieteen ammattilaisia.
Seitsemäs kohta käy läpi hoitoon pääsyn jonoja Espoon terveysasemilla. Suorastaan yllättäenkin jo Espoon kokoisella alueella eri terveyskeskusten jonotuskeskiarvot voivat keskinäisessä vertailussa olla moninkertaiset . Tämän lisäksi reilut 150 ihmistä joutuivat odottamaan lääkärin aikaa yli määrätyn kolme kuukautta. Osassa syy ei ollut yksin Espoon, mutta terveyskeskusjonoja on ilman muuta saatava lyhennettyä. Terveystoimen johtaja on luvannut asiaan puuttua ja asia on tulossa myös valtuuston käsittelyyn 18.3. sosiaalidemokraattien aloitteesta. Pääsyynä jonoihin on, kuinkas muuten, lääkäripula. Arvaan, että asiaan tullaan lautakunnassakin palaamaan pitkien keskustelujen merkeissä.
Ja kun lääkäripulasta puhutaan, en voi olla ottamatta esille sitä, että suomea (tai ruotsia) taitamattomien lääkäreiden kielikoulutuksesta tulee huolehtia!
Elämäni ensimmäinen lautakuntakokous takana. Mukavaa oli. Joka väittää politiikkaa tylsäksi, ei tiedä kuinka mukavaa se voi olla. Pääsee kuulemaan ja kysymään alansa asiantuntijoilta ja olla osaltaan vaikuttamassa siihen, minkälaisia päätöksiä tehdään. Mutta se hehkutuksesta, itse kokoukseen. Niin, ja Pinja Niemisen varana paikalla olleen Janne Koskenniemen huomiot kannattaa myös lukea.
Kokous kesti 2 tuntia ja 21 minuuttia, eli moniin aikaisempiin nähden varsin lyhyt. Yleensä kokoukset ovat olleet huomattavasti pitempiä, josta syystä alkuvuoden loput kokoukset siirrettiin alkamaan viideltä. Kokoustiedote lähti heti kokouksen päätteeksi ja sitä kautta pääsee myös varsinaisen pöytäkirjan äärelle.
§4 Käsitteli ennakkotietoa sosiaali- ja terveystoimen tilinpäätöksestä ja esityslistasta esittämieni kommenttien lisäksi kokouksessa tuli esille se, että toimentulotukeen käytetty raha ei enää seuraa samalla tavalla talouden yleisiä suhdanteita kuin ennen. Yhtenä syynä tähän on lisääntynyt maahanmuuttajien määrä. (Maahanmuuttajien maahantuloperustetta en huomannut kysyä.)
Perussuomalaisten Leo Hiltunen kysyi tässä kohtaa myös asiallisen kysymyksen siitä, kuinka monta PÄIVÄÄ huostaan otetut lapset ovat olleet huostaan otettuina, sillä tilinpäätöksen ennakkotiedoissa oli ainoastaan lasten määrä.
Terveyskeskuksen kiireettömien hoitojen jonotusaikojen (ns. kolmas vapaa aika terveyskeskuslääkärin vastaanotolle, T3) tilastoinnista paljastui myös mielenkiintoinen seikka. Jonotusaikoja laskettaessa käytetään leikkuria 42 vuorokauden kohdalla. Joka selittää esimerkiksi Espoon hoitotakuutilannetta vuodelta 2012 varsin sattuvasti. Tämä ollaan ilmeisesti jo korjaamassa.
§6 koski sosiaali- ja terveystoimen järjestöavustuksia. Varajäseneni Henna Ruusun huomiot esimerkiksi siitä, että ainakin yhdelle yhdistykselle oli annettu tukea myös toimistokuluihin, vaikka eri yhdistysten tukemisen periaatteena on, että hallintoa ei tueta. Samoin viittomakielisten tuki on tullut aikaisemmin kulttuurilautakunnan puolelta, mutta nyt se tulee sosiaali- ja terveyslautakunnan, kuten järkevää onkin.
§7 Esitys turva-asumispalveluista vedettiin esittelijän, perhe- ja sosiaalijohtaja Marja-Leena Remeksen pyynnöstä pois, jotta asiaa voidaan valmistella paremmin. Periaatteessa kaikista sosiaali- ja terveystoimen palveluista peritään maksua asiakasmaksulain (Laki sosiaali- ja terveydenhuollon asiakasmaksuista) perusteella. Heti ensimmäinen pykälä kertoo, että ”Kunnallisista sosiaali- ja terveyspalveluista voidaan periä maksu palvelun käyttäjältä, jollei lailla toisin säädetä. Maksu voidaan periä henkilön maksukyvyn mukaan.” Aion perehtyä lakiin ja asiaan tarkemmin, ennen seuraavaa kokousta. Tähän mennessä on varmasti saatu jo arvio siitä, paljonko maksujen perintäkulut olisivat.
Noin ylipäätään olen vieläkin hiukan järkyttynyt siitä, kuinka paljon turvakodissa asuminen maksoi asukkailleen. Perustelen näkemystäni hiukan laajemmin ja kenties oman ammattini tuoman näkökulman valossa:
Valtiomme tehtävä on suojella jokaisen suomalaisen ja Suomessa vierailevan koskemattomuutta. Poliisina tiedän varsin hyvin, että se ei aina onnistu. Ihmisiä pahoinpidellään ilman, että valtion käsikassarat kansalaisten suojelemisessa ehtivät tehdä mitään. Kun näin tapahtuu, voi ihminen hakea korvauksia, jotka kanavoidaan Valtiokonttorin kautta. Henkeen ja terveyteen kohdistuvassa rikoksessa tekijän ei tarvitse jäädä edes kiinni, jotta korvaus voidaan myöntää. Mitenkä tämä sitten istuu siihen, että esimerkiksi aikuisen ja kahden lapsen ryhmä joutui maksamaan reilut 65 euroa siitä, että saivat katon päänsä päälle (ja muuta yhteiskunnan tukea) kun eivät voi väkivallan vuoksi kotonaankaan olla? Minusta aika huonosti. Pois vedetty esitys oli 15,10€ riippumatta siitä, kuinka monta perheenjäsentä kerralla tulee, mutta kuten jo edellisessä kirjoituksessa totesin, minusta tässä asiassa ei pitäisi olla kynnystä. Mutta kuten todettu, esitys vedettiin pois ja asiaan palataan myöhemmin.
§8 oli Espoon ja Kauniaisten kaupunkien sekä Kirkkonummen kunnan ympäristöterveydenhuollon yhteistoimintasopimuksen uusiminen lainsäädännössä tapahtuneiden muutosten johdosta. Käytännössä tätä tehtävää tekevät kunnan eläinlääkärit, joka herätti keskustelua mahdollisista eturistiriidoista kun eläinlääkäri on myös valvoja.
§9 valittiin lautakunnasta edustaja toimialan eettiseen valiokuntaan. Varajäseneni Henna Ruusu, joka on tekemässä gradua sosiaalietiikasta, oli halukas tehtävään. Esitin Ruusua ja hänet valittiin yksimielisesti, Hanne Hovin saadessa varajäsenen paikan.
§10 koski valtuustoaloitetta vanhusasiamiehen saamiseksi Espooseen. Asia herätti paljon keskustelua ja lähes kaikki olivat aloitteen kannalla. Asiaa kuitenkin valmistellaan edelleen ja lautakunta halusi myös poikkihallinnollisen, ikääntyvien ihmisten asioita käsittelevän ryhmän, näkökulman asiaan. Vanhusneuvoston sihteeri, joka olisi luonnollisin valinta tehtävään, on kuulemma erittäin asiansa osaava. Asia on hyvin ajankohtainen, sillä Espoossa on noin 35000 yli 65-vuotiasta, mutta kymmenen vuoden kuluttua jo arviolta 80000! Seuraavan lautakunnan kokoukseen tulevat vammais- ja sosiaali- ja terveysasiamies antamaan raporttinsa.
§11 oli osallistujien nimeäminen TERVE-SOS 2013 tapahtumaan. Kyseessä on sosiaali- ja terveystoimialan messut, jossa on perusturvajohtaja Juha Metson mukaan erinomaisia luentoja ja paljon hyvää asiaa varsinkin tuoreille lautakuntalaisille. Ilmoittauduin muiden mukana. Seminaarin osallistumismaksu helmikuun aikana ilmoittautuneille on 200€ ryhmäalennuksineen. Tulen ilman muuta kirjoittamaan annista.
§12 käsitteli lähinnä tiedoksiantoja, joita jo edellisessä kirjoituksessa hiukan käsittelin. Asia josta en kirjoittanut ja josta saimme kokouksessa tietoa oli Esperi Caren hoitaman Jänismäen ikääntyvien hoivakodin tilanne. Tästä on ollut puhetta mm. Nelosen uutisissa. Espoo on tehnyt hoivakotiin lyhyen ajan sisällä 16 valvontakäyntiä ja hoivakodista on ilmeisesti tehty valituksiakin. Toiminnassa on ollut jatkuvia laatupuutteita, mutta mikä tärkeintä, mitään viitteitä varsinaisen potilasturvallisuuden vaarantumisesta ei ole ollut. Lukuisista korjauskehotuksista huolimatta hoivakodin hoitoa ei ole saatu vastaamaan sovittuja laatuvaatimuksia ja siksi Espoo ei enää suosittele hoivakotia asukkailleen. Hoivakodissa olleille espoolaisille on tarjottu korvaavia hoitopaikkoja, mutta aivan kaikki eivät ole hoivakodista kuitenkaan halunneet lähteä. Aluehallintovirasto on myös antamassa asiasta päätöksen maaliskuun aikana ja tämän jälkeen asiasta tiedotetaan lautakuntaa ja asiasta tehdään perusteellisempi selvitys.
Ja kuten ennenkin, ota yhteyttä, jos jokin asia jäi kaivelemaan.
Linkki koko esityslistaan löytyy täältä. En käsittele jokaista kohtaa erikseen, mutta vastaan mahdollisuuksieni mukaan yhteydenottoihin.
Kokouksen muotomääräysten jälkeen asia alkaa §4:ssä, jossa käsitellään ennakkotietoa sosiaali- ja terveystoimen vuoden 2012 tilinpäätöksestä. Esityslistan liitteissä on tukku asioita joista huomionarvoisia ovat ainakin tulostavoitteet ja monia espoolaisia koskeva terveyskeskusmaksu, jonka nykyistä edellinen valtuusto päätti säilyttää.
Tulostavoitteista, joita oli 19, toteutui 12, osittain kolme ja toteutumatta jäi kaksi. Kahden tavoitteen arviointi vaatii vielä lisäselvityksiä. En tuoreena lautakuntalaisena osaa kertoa mitä on tehty tai jätetty tekemättä tavoitteiden saavuttamiseksi, mutta se, että tavoitteita jäi saavuttamatta kertoo siitä, että tavoitteet eivät ole keinotekoisia. Arvaan tulostavoitteiden ja niiden saavuttamiseen liittyvien toimenpiteiden tulevan minulle tutuksi seuraavan nelivuotiskauden aikana. Terveyskeskusmaksu toi kaupungin kassaan 1,6 miljoonaa euroa, maksujen perinnän kulujen ollessa 0,3 miljoonaa euroa. Monet erityisryhmät työttömistä eläkeläisiin ovat vapautettuja terveyskeskusmaksusta. Sosiaali- ja terveystoimen kokonaiskulut vuonna 2012 olivat muuten 681,2 miljoonaa euroa.
§6 sisältää ehdotukset järjestöavustuksille. Näitä Espoo myöntää sosiaali- ja kansanterveyspalveluiden järjestötyölle 450 000 euroa.
§7:ssä on ehdotus lyhytaikaisen turva-asumispalvelun asiakasmaksusta. Turva-asumispalvelulla on tarkoitus korvata ilman laajempaa poliittista keskustelua irtisanotun turvakodin palvelut. Turva-asumispalvelun myötä turvaa tarvitsevat saavat Espoon kaupungilta oman tilapäisen asunnon käyttöönsä. Espoon sosiaali- ja perhepalveluiden johtaja Marja-Leena Remes vastasi minun ja toisen lautakunnan jäsenen esittämiin kysymyksiin ja tässä kohtaa referoin osaksi häneltä saamiamme tietoja. Esityksen mukaan maksu olisi 15,10 euroa vuorokaudelta. Maksu olisi sama sekä yksin tuleville, että lapsiperheille. Turvakodissa aikuisen vuorokausimaksu oli 32,60€ ja lapsesta joutui maksamaan puolet tästä. Hintaan tosin sisältyi myös ruoka, mutta varsinkin lasten kanssa tuleva säästäisi jo ehdotetulla asiakasmaksulla.
Maksuun voi hakea apua myös sosiaalitoimelta ja tällöin harkinnanvaraisen tuen arvioinnissa ei oteta huomioon puolison tuloja, kuten yleensä. Turvakodin tammikuun 2013 asiakasmäärillä 15,10 euron maksusta olisi kertynyt 1147,60 euroa. (Olettaen toki, että kaikki pystyvät sen ilman harkinnanvaraista toimeentulotukea maksamaan!) Kysymykseni siitä, kuinka paljon laskutuksesta itsestään koituu kuluja, saamme arvion ennen kokousta. Vaikka maksu ei tavallisesta työtä tekevästä korkealta tunnukaan, on lähisuhdeväkivallan uhri hyvin usein myös taloudellisesti alisteisessa asemassa. Perheen tilanteen, pääsääntöisesti väkivallan, kärjistyessä niin pahasti, että turvakotipalvelua tarvitaan, mikä tahansa ylimääräinen paperityö voi olla liikaa. Ja vaikka hinta ei monesta työtä tekevästä kalliilta tuntuisikaan, on se silti apua hakevalle yksi kynnys lisää. Siksi ainakin omasta puolestani esitän, että maksun perimisestä luovutaan tämän palvelun suhteen kokonaan.
Esityksen mukaan turvapalvelun puolesta asunnossa voisi asua korkeintaan kaksi viikkoa, mutta tämänkin jälkeen on mahdollista solmia uusi sopimus. Myös pysyvämpi uusi asunto on pääsääntöisesti järjestynyt hyvin nopeasti, sillä osa turvakodin asiakkaista on ollut jo valmiiksi asuntojonossa. Turva-asunnossa asuja saa sosiaalitoimen avopalveluja maksutta ja yhteistyö eri viranomaisten välillä on kuulemma tiivistä.
§10 käsittelee valtuustoaloitetta vanhusasiamiehestä Espooseen. Vanhuspalveluita koskeva laki astuu voimaan 1.7.2013 ja yhtenä osana tätä on vanhusneuvosto, jollainen tulee olla asetettuna viimeistään 1.1.2014 alkaen. Espoossa vanhusneuvosto on toiminut jo vuodesta 1997. Vanhusneuvostolla, kuten myös vammaisneuvostolla, on oltava sihteeri ja esimerkiksi vammaisneuvoston sihteeri, joka ei ole kaupungin virkamies, toimii vammaisasiamiehenä. Tämä on osoittautunut erittäin menestyksekkääksi ratkaisuksi eikä näin ollen ole syytä, miksi Espoolla ei tulisi tai voisi olla vanhusasiamiestä.
§13 on viimeinen esityslistan kohta ja on lähinnä tiedoksianto koskien kanteluita ja hallinto-oikeuksille ja korkeimmalle hallinto-oikeudelle tehtyjen valitusten päätöksiä vuoden 2012 jälkimmäiseltä puoliskolta. Päätöksiä on yhteensä 53 ja niistä 31 koskee lastensuojelua, loppujen ollessa yksilöasioiden jaostossa käsiteltyjä toimeentuloon liittyviä päätöksiä. Pääsääntöisesti oikeusistuimet pitivät viranhaltijoiden päätökset voimassa, joka kertoo hyvästä ammattitaidosta erittäin hankalien asioiden käsittelyssä.
Edellisestä kirjoituksesta on jo useampikin kuukausi. Aivan toimeton en ole ollut, vaikka vaalien jälkeen tulikin puhallettua jokunen viikko. Viimeisimmässä kirjoituksessa lupasin selvitellä asioita. Jotain tuli tehtyäkin jo viime vuonna, vaikka en siitä tänne kirjoittanutkaan.
Perkkaan ulkoilureitistä mainitsin Tiina Elolle ja hän sanoi saaneensa palautetta samasta asiasta. Hän oli jo ollut yhteydessä kaupungin virkamiehiin, mutta ei ollut saanut vastausta. Lupasi olla vielä uudestaan. Edulliset asunnot, myös opiskelijoille, ovat olleet Espoossa vihreiden asialistalla aiemminkin. Vuokra-asuntotuotannossa Espoo on jäänyt jälkeen tavoitteesta, mutta on kuitenkin edellä Helsinkiä ja Vantaata. Induktiosilmukoiden lisäämiseksi julkisiin tiloihin en ole tehnyt vielä mitään, mutta asia ei ole unohtunut. Kalajärveläisille ainoa järkevä mahdollisuus matkustaa julkisilla terveyskeskuksen laboratorioon näyttää olevan bussi 82, joka ajaa Espoon keskukseen Espoontorille. Loppupäässä kävelyä tulee noin puoli kilometriä, mutta on myös niin, että vähintään sen verran joutuu melkein joka paikassa kävelemään, jollei mene taksilla.
Itse olen saanut vaalimenestyksestäni johtuen, tai siitä huolimatta, joitakin luottamustoimia. Olen tätä nykyä Suur-Leppävaaran vihreiden puheenjohtaja ja jatkan edelleen Vihreän miesliikkeen hallituksessa sihteerinä ja taloudenhoitajana. Olen myös Miesjärjestöjen keskusliiton hallituksessa Pasi Malmin varajäsen.
Kunnallisvaalien jälkeen tulin valituksi Espoon sosiaali- ja terveyslautakuntaan jäseneksi ja Päihdeasiain neuvottelukunnan varajäseneksi. Sosiaali- ja terveyslautakuntaan liittyvästä työstä kirjoittelen myös tälle sivulle mahdollisuuksien mukaan ennen ja jälkeen kokousten. Edelleen saa ottaa yhteyttä, myös suoraan sähköpostiin.
167 ääntä. Alkuun harmitti, koska tein valtavasti töitä. Viimeisellä viikolla kului pelkästään katukampanjointiinkin 30-40 tuntia. Jaoin kädestä käteen yli 3000 vaaliesitettä. Keskustelin ihmisten kanssa. Järjestin yhden ja osallistuin toiseen paneeliin. Muidenkin tapahtumien järjestelemisessä olin aktiivisesti mukana.
Ennakkoäänien 46 ääntä ja tiedossa ollut ”noin neljän” kerroin lopullisille äänille antoivat ymmärtää, että varapaikkaakaan ei ilmeisesti olisi tiedossa. Vaalivalvojaiset olivat kuitenkin jännä tapahtuma. Nousimmehan ennakkoäänten neljänneltä sijalta hienosti selväksi kakkoseksi. (Toki aivan järkälemäisellä erolla Kokoomus on Espoossa selvä ykköspuolue, mutta se on jo toinen juttu…)
Kun ehti hiukan tasaantua huomasi, että ei tulos niin huono ollut. Oikeastaan aika hyvä. Olin oman alueeni seitsemänneksi eniten ääniä saanut ehdokas. Etelä-Leppävaarassakin 20, käytännössä täysin tyhjästä. Ja sanottakoon: miehenä, enimmäkseen naisten äänestämässä puolueessa. Ja toiseksi suurimman puolueen ”miesten sarjassa” yhdestoista. Luottamuspaikoista osa on sukupuolitettu. Ja vaikka ei olisikaan, Espoossa luottamustoimia riittää, huomasin! Nähtäväksi jää mihin niistä kenties pääsen. Eikä sovi unohtaa, että useampaakin ehdokasta tuli autettua. Saman asian äärellähän tässä kuitenkin ollaan.
Keräsin vaalikentillä myös ihmisiltä tietoja ja kommentteja Espoon asioista. Ainakin seuraavat tulivat mainittua: Tarvonsalmenkadun remontti on katkaissut suositun ulkoilureitin Perkkaalla. Myös ulkoilureittien yhteyden säilyminen Perkkaan puolelta Etelä-Leppävaaraan huoletti. Etenkin opiskelijoille pitää pystyä tarjoamaan edullisia asuntoja. Kuulovammaisia varten enemmän induktiosilmukoita julkisiin tiloihin (tästä kirjoitin esteettömyyttä käsittelevässä blogissanikin). Terveyskeskuksen laboratorio Kalajärvellä on lopetettu ja alueen läpi kulkeva bussi 82, joka ennen vei korvaavan laboratorion viereen, ei enää kulje samaa reittiä vaan laboratorion asiakkaat joutuvat bussimatkan jälkeen vielä kävelemään jonkin matkaa päästäkseen laboratorioon. Tokaluokkalaisille pitäisi saada iltapäiväkerhot.
Yritän vielä tämän vuoden aikana selvittää, mitä kaikille edellä luetelluille asioille olisi tehtävissä. Osassa kyse ei ole edes merkittävistä kustannuksista.
Viimeisimpänä, mutta ei missään nimessä vähäisimpänä, haluan kiittää omaa ja Marika Visakovan tukiryhmää, Suur-Leppävaaran vihreiden hallitustovereita ja ennen kaikkea vaimoani. Vaimo hoiti pientä poikaamme kun minä olin kampanjoimassa. Ja kun pojasta puhutaan, niin voin kertoa, että mikään ei ilostuta ja anna voimia kuin tulla pitkän kampanjointi- ja työpäivän jälkeen kotiin kun poika kuulee oven käyvän ja juoksee innosta hihkuen tervehtimään isäänsä.
Neljän vuoden päästä uudestaan. Sillä välin, voit lukea tekemisistäni näiltä sivuilta.
Vaikka kulkisit omin jaloin ja aistisi ovat teräviä, esteettömyyden vaatimukset tulevat koskemaan sinuakin. Jos et vielä tiedä miten tai miksi, lue eteenpäin. En ole tässä asiassa paras asiantuntija, mutta ainakin mitä tulee liikkumisen esteellisyyteen, voin suositella Marko Hennon ja Mika Leväsen sivuja. Tuomas Tuure on myös kirjoittanut aiheesta varsin sattuvasti. Mutta ensin muutama kuukausi taaksepäin.
Mummoni on jo jonkun vuoden ollut huononemaan päin. Jalat kantavat huonosti ja pyörätuoli onkin nykyään pääasiallinen kulkuväline. Viime kesänä lähdimme äitini, siskoni ja mummoni kanssa päiväretkelle mummoani lähinnä olevissa keskuksiin, Turkuun ja Naantaliin. Mummon kodin luona pakkasimme hänet autoon ja viikkasimme pyörätuolin takakonttiin. Aluksi ohjelmassa oli leppoisaa käveleskelyä Turun torilla ja torikahvit, joista ainakin mummolla oli aikaa. Saimme auton yllättävän lähelle toria parkkiin ja auttelimme mummon tuoliinsa. Ja ei kun torille! Jossa on kivetty pohja. Onneksi ei sentään ns. perinteinen mukulakivi, sillä sellaisella torireissu olisi jäänyt tyystin tekemättä. Nyt ei saatu kuin tervejalkaisille vähän hikeä pintaan. Mutta pyörien edessä olevaa maastoa sai kyllä tarkkailla!
Turun reissumme päättyi pieneen puotiin pistäytymiseen, jonka kynnyksen yli porukan vantterimpana mummoni tuoleineen avitin. Suuntasimme Naantaliin. Kun olimme pari kierrosta keskustan ympäri pyörineet löysimme viimein pysäköintipaikan ja suuntasimme Naantalin keskustan läpi kohti rannan ravintoloita aikomuksenamme syödä kunnolla. Matkalla kohti rantaa oli useita risteyksiä. Suurimmassa osassa niistä ei ollut luiskaa, eivätkä kaikkien reunukset muutenkaan olleet kovin matalia. Jos olet joskus nostellut lastenvaunuja kadun reunan yli, olet vähän jyvällä. Paitsi että nyt kyydissä oli aikuinen ihminen. Kävelytien reuna: painoa taakse, ettei keula tökkää. Kannattelua, ettei mennä ryminällä alas. Takaisin kävelytielle, nostetaan eturenkaat ilmaan, että päästään reunakiven yli ja nostetaan takarenkaat perässä. Paino taakse, kevennys, eturenkaiden ja taas takarenkaisen nosto. Paino taakse, kevennys, eturenkaisen ja taas takarenkaiden nosto…
Melko pian oppi katsomaan onko jossakin muussa kuin lähimmässä kohtaa reunakiveystä joku matalampi kohta, josta edes takarenkaat suurempikokoisina menisivät sujuvasti yli. Pääsimme rantaan. Rannassa oli Naantalin vanhoja satamamakasiineja ja rakennuksia ravintoloiksi ja myymälöiksi muutettuna. Löysimme melko nopeasti ravintolan, jonka ruokalista oli mallillaan ja terassillekin pääsi pyörätuolilla varsin kohtuullisesti. Mummoni piti päästä käymään vessassa. Pöytämme oli vessaa lähinnä, mutta matka oli melkoinen. Nimittäin viisi askelmaa alas, joista kolme tavallista korkeampia.
Viisi. Askelmaa.
Lopussa kaakelilattia, joka oli märkä. Tiedustelimme naisten vessan tilat ja huomasimme vessan riittävän isoksi. Lattiakaan ei ollut liukas. Otimme siskoni, sairaanhoitajan, kanssa mummoni kainaloista kiinni ja lähdimme taluttamaan. Kaksi ensimmäistä, matalampaa askelmaa, menivät hyvin. Sitten olimme jumissa. Mummoni näet piti rappusten kaiteesta kauhuissaan kiinni. Olihan hän aiemmin viikolla kaatunut jo kaksi kertaa sairaanhoitajan ja myöhemmin äitini otteen livetessä. Sain vakuutettua mummoni siitä, että minun ja siskoni otteesta hän ei lipeäsi, me vaikka kantaisimme hänet alas. Ote heltisi ja matka jatkui. Odottelin pöydässä ja kun aika koitti hoidimme siskoni kanssa mummomme portaikon yli, nyt ylös päin. Ei kuulemma ainakaan siihen vessaan enää sillä matkalla…
Syötyämme jatkoimme matkaa ja kävimme muun muassa eräässä puodissa ja Naantalin vanhassa kirkossa. Puodissa oli ramppi ovelle, mutta ovella melkein kymmenen sentin kynnys. Sellainen kynnys, josta ei voi mennä pyörätuolilla etuperin. Muuten kyytiläinen olisi todennäköisesti nenällään. Tämän olin onneksi oppinut jo aiemmin. Naantalin kirkossa oli myös upea pitkä ramppi kirkon sisäänkäynnin jälkeen, jonka avulla pääsi pyörätuolillakin mukavasti tutustumaan alttarin ja saarnastuolin yksityiskohtiin. Mutta ovella oli kymmenen sentin kynnys ja raskaat ovet. Onneksi oli porukkaa mukana. Teräksinen ramppikin löytyi eteisestä paluumatkalla, mutta eihän sitä tullut mennessä huomattua. Sankarihaudatkin tarkastimme. Vaikka pyörätuolin työntäminen pehmeäksi haravoidun hiekan läpi työstä kävikin. Ja minä sentään edelleen olen ihan kohtuullisen hyvässä kunnossa!
Jos tekstistä ei käynyt jo ilmi, tämä kaikki tulee huomattavalla todennäköisyydellä koskemaan myös sinua. Kun saat lapsia, työntelet rattaita. Jos lapsia tulee kaksi kerralla tai lyhyen aikavälin sisään, alkavat nekin rattaat painamaan. Alkaa yllättäen kiinnostamaan, onko reitillä portaita tai korkeita kynnyksiä. Kun elät vanhaksi, jalka ei enää nouse kuten ennen. Ei ehkä ollenkaan. Ja rollaattorin pyörän edessä oleva reunakiveys voi olla ylitsepääsemätön este. Tai mitä jos ihan yksinkertaisesti joudut onnettomuuteen? Missä kaupoissa käyt sen jälkeen? Kenen luona kylässä?
Ja kun kerran vanhenemisesta jo puhuttiin, otetaanpa toinen usein vanhenemisen myötä mukaan tuleva ongelma käsittelyyn. Nimittäin erilaiset kuulovammat ja kuurous. Nämäkin voivat toki olla synnynnäisiä tai vammautumisen seurausta, mutta monelle huonokuuloisuus tulee eteen juuri vanhenemisen myötä. Aloitetaan huonokuuloisuudesta, joka on siis eri asia kuin kuurous. Huonokuuloiset pärjäävät usein kohtuullisen hyvin nykyaikaisten kuulolaitteiden kanssa. Mutta eivät aina. Kuulolaite nimittäin poimii huolellisesti myös äänilähteen ja kuulolaitteen välillä olevat häiriöäänetkin, eikä esimerkiksi esitystilaisuudessa kuulolaitteesta välttämättä ole apua ilman induktiosilmukkaa. Näitä induktiosilmukoita, jotka maksavat pienien tilojen parista satasesta isojen tilojen puolentoista tonnin vahvistimiin, ei vain ole niin monessa paikassa kuin pitäisi. Julkisten tilojen tai virastojen tiloissa ja kokonaisbudjetissa muutama satanen paremman kuuluvuuden aikaansaamiseksi myös huonokuuloisille ei pitäisi olla kynnyskysymys. Kysymys on oikeasti vain tahdosta.
Toinen mielenkiintoinen yksityiskohta, jota monesti ei tule ajatelleeksi on esimerkiksi YLE:n uutisten tekstitys. Huonokuuloinen seuraa mielellään tekstitystä, mutta se on usein kuulemma ala-arvoista. YLE on kommentoinut asiaa sanomalla, että onhan heillä viittomakieliset uutiset. Hyvä! Paitsi että huonokuuloiset eivät välttämättä osaa viittomakieltä, sillä se on kuurojen, ei huonokuuloisten, kieli. Olisiko se liikaa vaadittu, että jos tekstitys kerran tehdään, se tehtäisiin kunnolla? Ja vielä kuuroista: Tiesittekö, että viittomakieli on oma, luonnollinen kielensä, kuten esimerkiksi suomi tai ruotsi? Ja että Suomen viittomakieli on erilaista kuin vaikkapa Ruotsissa? Tämä tarkoittaa sitä, että kuuro voi osata erinomaisesti viittomakielen, mutta huonosti tai ei ollenkaan suomea. Suomi on viittomakielellä kommunikoimaan oppineelle kuurolle aidosti vieras kieli!
Näkövammaisista en lähde tässä enempiä kirjoittamaan, kun en aiheesta paljoa tiedä. Sen verran kuitenkin tiedän, että esimerkiksi nettisivujen pitäisi tarjota riittävästi kontrastia ja käytetyn kirjasimen oltava selkeä, jotta sivustosta saa selvää. Tässä on kuulemma julkishallinnossakin vielä tehtävää.
Vaalikoneissa on kyselty subjektiivisesta päivähoidosta ja niinpä siitä on riittänyt keskustelua kunnallisvaaliehdokkaiden ja kansalaisten kesken. Minulla ei ole asiaan yksiselitteistä vastausta, koska kysymyskään ei ole yksiselitteinen. Subjektiivisessa oikeudessa päivähoitoon on kyse yksinkertaisimmillaan siis siitä, että saako pientä lasta hoitava vanhempi halutessaan passittaa vanhemman lapsen tai lapset päiväkotiin, vaikka on itse kotona.
Päivähoitopaikan yksikköhinta lasta kohden oli Espoossa vuonna 2010 1176 euroa. Pari lasta tekee jo reippaasti kolmatta tonnia. Tästä lähtökohdasta ajatellen on ihan asiallista miettiä, että pitääkö vanhemmilla olla yksipuolinen oikeus laittaa lapsi tai lapset päivähoitoon, jos ainakin toinen vanhemmista on kotona. Tämän lisäksi viime aikoina lukemieni juttujen perusteella lasta pitäisi pitää kotona kolmevuotiaaksi asti, koska päiväkotiympäristö ei tätä pienemmälle sovi. Vastaus vaikuttaa siis selvältä.
Mutta entä jos tämä pienin lapsi on syystä tai toisesta paljon hoitoa vaativa? Entä jos tämän lisäksi vanhempi on vielä yksinhuoltaja? Tai entä jos puoliso ei voi öisin auttaa, koska on silloin töissä? Tai päivisin töitä tekevän pitää saada levätä yönsä. Eräässä asiasta käydyssä keskustelussa sanottiin ykskantaan, että jos vanhempi tai vanhemmat eivät selviä kaikista lapsistaan ilman päivähoitoa, pitää tehdä lastensuojeluilmoitus. Hänelle vastattiin, että aidon lastensuojelutapauksen ja helppohoitoisen lapsen väliin mahtuu 10 000 erilaista tapausta, joissa lastensuojelu on liian ankara (ja kallis) toimenpide, kun asian voisi ratkaista sillä, että lapsi olisi edes pari kolme päivää viikosta esimerkiksi päivähoidossa tai kerhossa. Mutta kysymys kuuluu: Kuka päättää ja millä perusteilla?
Eikä pidä unohtaa sitäkään, että kun lapset vähän vanhenevat, he haluavat käydä päiväkodissa leikkimässä uusien kavereittensa kanssa. Tässä oppii samalla niitä ryhmätyötaitoja, joita koulussa jo hyvinkin tarvitaan. (Toisaalta: päiväkodissa ja esikoulussa olleet lapset ovat ilmeisesti jonkin verran levottomampia, kuin ”suoraan kodista” tai perhepäivähoidosta kouluun tulleet…).
Näihin lapsen päivähoitokavereihin liittyy myös osaltaan eräs keskustelu, jota kunnallisvaaleihin liittyvän katukampanjoinnin yhteydessä kävin. Muuan nainen oli harmissaan siitä, että nykyään vain työnnetään lapset päivähoitoon, vaikka hänkin kasvatti lapset kotonaan niin pitkään kuin äitiyslomalla oli. Hän oli kuitenkin kanssani samaa mieltä siitä, että joskus se pienin lapsi voi olla niin vaativa, että vanhemmalle on ihan kohtuullista antaa vähän helpotusta. Se mikä tätä naista kuitenkin eniten harmitti oli se, että afrikkalaisperäiset maahanmuuttajanaiset (hän ilmaisi asian hiukan suorasukaisemmin…) laittavat kaikki lapsensa päivähoitoon ja menevät sitten… kotiinsa nukkumaan. (Ja miksi niitten pitää edes tehdä niin paljon lapsia, kun maailma muutenkin ylikansoittuu… Tähän on useampikin syy, mutta se olisi jo oma kirjoituksensa.)
”Toisen polven maahanmuuttajat”, eli suomalaiset lapset joiden vanhemmat ovat ulkomailta, ovat suomalaisvanhempien lapsia selkeästi korkeammassa syrjäytymisriskissä. Kantaväestöä useammin nämä vanhemmat ovat myös esimerkiksi työttömiä tai vähintäänkin niin suuren lapsikatraan vanhempia, että joku on kuitenkin niin pieni, että tulisi hoidetuksi kotona. Monta päivähoitopaikkaa jäisi käyttämättä ja paljon rahaa säästyisi.
Mutta huomatkaa: Kotona hoidetut ulkomaalaistaustaisten lapset eivät kotoudu! Aivan ensimmäinen asia kotouttamisessa on kielen oppiminen. Ja vaikka muuan helsinkiläinen kuntavaaliehdokas muuta väittikin, on aivan selvää, että suomalaisessa kunnallisessa päiväkodissa lasten ja hoitajien yhteinen kieli on suomi (tai ruotsi). Jos haluaa leikkiä kaikkien kanssa ja ymmärtää mitä hoitajat sanovat, on opittava suomea. Peruskoulun alussa kotona kasvatettu ja vanhempien kanssa perheen kansalliskieltä puhunut lapsi ja päivähoidossa suomea oppinut eroavat toisistaan kuin yö ja päivä. Ja silläkin on todella eroa, onko kieltä käyty opettelemassa parina kolmena päivänä viikossa muutama tunti kerrallaan, vai onko päivähoidossa oltu täydet arkiviikon päivät. Pitäisikö subjektiivinen päivähoito mahdollistaa siis maahanmuuttajien lapsille ja kaikille yksinhuoltajille? Tai vielä vaikeahoitoisten lasten vanhemmille? En osaa sanoa.
Olen kuitenkin sitä mieltä, että subjektiivisen päivähoidon oikeutuksesta voidaan keskustella ja sieltä(kin) hakea säästöjä, mutta sääntöjen on oltava inhimillisiä ja kokonaisuus huomioon ottavia.
Tämä kirjoitus on luettelo ongelmista, ratkaisuista ja ideoista. Tällä tämä asia ei vielä ”tule valmiiksi”, mutta tuon ainakin oman näkökulmani tähän keskusteluun. Osa ehdotetuista ratkaisuista ei vaadi edes merkittäviä lisäpanostuksia tai ”ylimääräistä” vaivaa.
Lopussa on myös yhteenveto 4.10.2012 Espoon Leppävaaran Sellon kirjastossa pidetystä ”Poikien ja nuorten miesten syrjäytyminen” -paneelista, jonka pääjärjestäjänä olin. Panelisteja oli kuudesta eri puolueesta allekirjoittaneen mukaan lukien ja kaikki olivat espoolaisia kunnallisvaaliehdokkaita. Samassa tilaisuudessa julkaistiin myös Vihreän Miesliikkeen kannanotto, joka keskittyi erityisesti koulun rooliin poikien ja nuorten miesten syrjäytymisen ehkäisyssä.
Olin järjestämässä Vihreän Miesliikkeen edustajana paneelia poikien ja nuorten miesten syrjäytymisestä. Poliittisille tilaisuuksille tyypillisesti yleisöä ei ollut juuri panelisteja enempää, mutta keskustelu oli hyvää ja paikalla ollut ”vihreä veteraani” Ville Komsi yltyi kehumaan kaikkia panelisteja asiallisesta ja keskustelevasta otteesta. Paneelin aluksi esiteltiin lyhyesti Vihreän Miesliikkeen kannanotto, joka painottui erityisesti koulupudokkuuteen ja koulun rooliin poikien ja nuorten miesten syrjäytymisen ehkäisyssä. En luettele sen tarkemmin mitä kaikkea panelistit sanoivat, mutta esittelen muut panelistit ja kerron samalla mitä minulle jäi heidän kommenteistaan mieleen.
Kokoomusta edusti Kai Lintunen. Hän toi esiin, ja alkuosan kuultuani ajattelin ”tyypillisen kokoomuslaisesti”, näkemyksen siitä, että syrjäytynyt ihminen ei tuota yhteiskunnalle mitään. Mutta se minkä hän myös osuvasti huomioi, ei myöskään itselleen! En tiedä miten pitkälle Lintunen oli asiaa ajatellut, mutta itselleni tuli mieleen, että tämän tuoton ei tarvitse olla suoraan rahassa mitattavaa, esimerkiksi verotuloa. Vapaaehtoistyö tai harrastuksien mahdollistaminen ovat arvokkaita sinänsä.
Ruotsalaisen Kansanpuolueen Tove Westerlund kertoi itsekin opettajan urallaan huomanneensa selkeän eron tyttöjen ja poikien välillä. Hänestä koulut on tehty tytöille. Hän myös huomautti aiheellisesti, että vaikka lain silmissä ihminen on täysi-ikäinen jo 18-vuotiaana, voi tosiasiallinen aikuisuus alkaa vasta 25-, jopa 30-vuotiaana. Tämä on osaltaan huomioitu juuri aiemmin mainitsemassani Nuorisolaissa, sillä nuorisolaissa nuorella tarkoitetaan alle 29-vuotiasta ja esimerkiksi koulutukseen liittyvät tiedonluovutussäännökset koskevat alle 25-vuotiaita. Tätä lakia toivoisi vain sovellettavan reippaammin.
Sosiaalidemokraatteja edusti Pekka Vaara. Vaara on Aseman Lapset ry:n hallituksen puheenjohtaja. Hän kysyi läsnäolijoilta arvauksia siitä, millä rahalla Helsinki tukee Kampissa sijaitsevaa Walkers-kahvilaa, joka on osa Aseman Lapset ry:n toimintaa. Parin ”nolla euroa” heiton jälkeen Vaara kertoi, että vielä vähemmällä. Kun Walkersin perustamisesta aikanaan Helsingin kaupungin kanssa sovittiin, Aseman Lapset ilmoittivat, että he eivät sinänsä tarvitse tukea, sillä heillä on omat rahoituslähteensä. Kaupungin kanssa tehtiin kuitenkin herrasmiessopimus, jonka mukaan kaupunki tukee kahvilan toimintaa kaupungin perimän vuokran verran. Näitä herrasmiehiä oli Vaaran mukaan vuoden tai pari, sitten alkoi laskuja tulla. Tällainen toiminta ihmetyttää. Toki kaupunki saa tämän nuorisotyön nyt täysin ilmaiseksi, kolmannen sektorin palveluna, mutta kyllä minusta olisi kohtuullista edes tila antaa ilmaiseksi käyttöön.
Espoon vasemmistoa edusti Abdi-Rashid Mohamud. Mohamudin puheenvuoroista jäi koskettavimmin mieleen hänen esimerkkinsä itsemurhan tehneestä nuoresta. Kun nuori tekee itsemurhan, koko yhteisö suree. Haudalle tuodaan valtavasti kynttilöitä. Missä nämä ihmiset olivat ennen itsemurhaa? Tämä kommentti jäi elävimpänä mieleeni, ehkä siksikin, että minulla ei ole tähän vastausta.
Piraattipuolueen Mikko Nummelin esitti osaratkaisuksi resurssipulaan ns. avoimen lähteen oppikirjoja, jotka ovat siis talkootyönä tehtyjä oppikirjoja. Mielestäni ajatus on hyvä, kunhan huolehditaan siitä, että ne noudattavat opetussuunnitelmaa ja on tehty neutraalisti ja tasapuolisesti. Tarkastuksen voisi mielestäni tehdä sama instanssi, joka tarkastaa eri kustannusosakeyhtiöiden kirjat nytkin. Toinen Nummelinin esille tuoma asia oli teini-iässä opittujen käyttäytymismallien ja asenteiden iskostuminen kiinteäksi osaksi sillä hetkellä vielä teini-iässä olevan ihmisen myöhempääkin elämää. Hän piti tärkeänä, että tähän pystyttäisiin puuttumaan.
Tässä on jo toista viikkoa ihailtu tai taivasteltu presidentti Niinistön perustaman työryhmän tuloksia nettisivulla tavallisia.fi. Omiin silmiini osuneista teksteistä suurin osa pitää ajatuksia sinänsä ”ihan kivoina”, mutta tehottomina. Olen osittain samaa mieltä, mutta ensin kehun presidentti Niinistöä.
Monissa kirjoituksissa kaikki minkä työryhmän nettisivuilla voidaan katsoa menneen pieleen, on henkilöitynyt Niinistöön. Mutta muistetaanpa nyt: Presidentti Niinistö teki minkä lupasi, kun perusti työryhmän. Osoitti arvojohtajuutta yrittämällä jakaa arvoja. Hyviä arvoja, vieläpä! Valitettavaa vain on, että Presidentin valta rajoittuu tältä osin vain arvojen viestimiseen. Tämä on sääli, sillä on ilman muuta selvää, että jos kaikki, tai edes 10% useampi ihminen kuin nyt, noudattaisi sivuilla esitettyjä neuvoja, vaikutus olisi valtavan positiivinen. Mutta näin ei todennäköisesti tule käymään. Itsekin keskityn lähinnä omaan poikaani, jonka syrjäytymisen ehkäisy on minulla ihan ykkösasia. Nettisivuilla esitetyt neuvot ovat tässä erinomaisia. Tosin, näin me olimme vaimoni kanssa jo ennen lapsen alulle panoa muutenkin meinanneet tehdä.
Mutta korostetaan vielä: Neuvot ovat hyviä, eivätkä ne sulje pois viranomaistoimintaa. Koko sivuston ongelma on siinä, että ne ovat vain Internettiin kirjattuja sanoja. Miten ne auttavat niitä, joilla ongelmat ovat päällä tai tulossa päälle? Miten ne auttavat, kun esimerkiksi nuorukainen ase- tai siviilipalveluksen jälkeen huomaa, että ei ole työ- tai opiskelupaikkaa? Miten ne auttavat niiden vanhempien lapsia, tai lapsia itsejään, joilla on alkoholin käytön tai mielenterveyden ongelmia? Miten se auttaa niitä lapsia, joiden vanhemmilla ei ole edes rahaa sellaiseen tietokoneeseen ja nettiyhteyteen jolla näitä sivuja viitsisi edes katsoa? Tämä asia saattaa joskus unohtua ihmisiltä, jotka varailevat ravintolan pöytää älypuhelimellaan.
Pappa. Äitini isä. Hänen kuoltuaan talotoimikunnan tomera puuhanainen antoi apunsa ja rekrytoi vieläpä pari ukkoa pihaltakin kaljaa juomasta tavaroita kantamaan. Toinen kantamaan komennetuista kertoi molemmista yleisistä liikutuksista johtuen, kuinka pappani oli asukastoimikunnan ahkera työmyyrä vuosikymmenet. Joskus olivat hoitaneet talon asioita tämän kantajan kanssa ihan kahdestaan, joskus oli ollut useampikin innokas yhteisten asioiden hoitoon. Pappani asui viimeiset vuotensa, yli kaksi vuosikymmentä, Vantaan Länsimäessä hyvin edullisissa vuokra-asunnoissa. Alhainen hintataso näkyi naapurustossakin. Oli työttömiä ja matalan palkkatason ammateissa toimivia, suomalaisia ja muita kansallisuuksia. Viimeistä kertaa tavaroita pakkaamaan mennessämme alaoven lasi oli rikki. Pappani joutui talossa pahoinpidellyksikin jokunen vuosi sitten.
Pappani sai paljon aikaan, talossa asuessaan. Paljon aivan tavallisia tekoja. Hänen luonaan kävi nuoria kahvilla kertomassa kuulumisiaan. Pappa saattoi tehdä ruokaakin vierailleen, ennen kuin nämä jatkoivat nuorisotalolle tai muihin rientoihin. Varhaisimmat nuoret toivat myöhemmin omia lapsiaankin näytille. Esimerkiksi yhdeltä nuorelta pappani osti stereot, jotta nuorella olisi rahaa asepalveluksensa aikana. En muista, ostiko nuorukainen stereoitaan koskaan takaisin, mutta papalla ne olivat ainakin asepalveluksen ajan käytössä. Pihan hän haravoi, itsepäisesti, aina yksin. Istutti kukat kukkapenkkeihin. Perusti kirpputorin, jonka tuotoilla taloyhtiön lapsia vietiin Serenan ja Flamingon kylpylöihin polskimaan. Kirjelmöi kaupunkia koripallokentän huonosta kunnosta, jota kohennettiinkin. Selvitti yhdessä poliisin ja sosiaalitoimen kanssa nuorten tilaa Länsimäessä ja oli ensimmäinen allekirjoittaja, kun kaupungilta vaadittiin nuorille skeittipuistoa, jotta edellä mainittujen toimijoiden ajattelemat uhkakuvat eivät toteutuisi. Skeittipuistokin tuli ja on edelleen käytössä. Pappani kertoman mukaan joku kaupungin virkamiehistä tai valtuutetuista oli kysynyt, voitaisiinko se nimetä pappani mukaan, johon pappani oli nauraen vastannut, että ”Sen kun vaan!”. (Ehdotus ei mennyt läpi, vaikka Laurinpuisto olisi Vantaan nimistöön sopinutkin…)
Hyvän tekeminen jatkui kuoleman jälkeenkin. Iso osa pappani jäämistöstä lahjoitettiin asukastoimikunnan kirpputorille. Tämä oli toki käytännöllistäkin. Pakastimessa olleet elintarvikkeet vietiin säkissä pihalle eikä aikaakaan, kun säkki oli naapureiden toimesta tyhjä. Syykin tuli epäsuorasti ilmi, kun tämä tomera puuhanainen kertoi joskus tuovansa töistäänkin ruokaa talon köyhille. Kyllä köyhät toisistaan huolta pitävät. Muiden ei tarvitse, mutta noinkohan nettisivuston ohjeiden jälkeen Vantaan omakotitaloasukkaista monikin menee esimerkiksi Länsimäkeen järjestämään pappani entisen kodin pihalle yhteisölliset grillijuhlat? Jalkapallo-otteluun nyt tietennkin tulee kuljetettua pari lasta oman ohessa.
Edellisestä huomaamme, että tavallisilla teoilla on ilman muuta paikkansa. Mutta huomaamme myös, että yhteiskuntaakin tarvitaan. Alkoholismista tai mielenterveyden ongelmista ei parannuta aivan tavallisilla teoilla vaan apuun tarvitaan myös yhteiskunnan tarjoamien ammattilaisten apua. Lasten hyväksikäyttö tai pahoinpitely ei lopu sillä, että Internetissä lukee tämän olevan väärin. Kaupungin omistaman koripallokentän kunnostukseen parhaat välineet ovat kaupungin työntekijöillä. Skeittipuistoa et kaavoitetulle alueelle voi noin vain mennä perustamaan. Vapaaehtoinen roskien kerääminen ei tuo ruokaa lapsille. Ja mikä tärkeintä: ihmisten itsekseen, vapaaehtoisesti tekemät tavalliset asiat ovat vapaaehtoisuuteen perustuvia, satunnaisia tekoja. Viranomaistoiminnan hyvä puoli on, että se on tasalaatuista ja kaikkialle ulottuvaa, kokonaisvaltaista. Näin ainakin teoriassa. Viranomaisilla on myös syrjäytymiseen liittyvien asioiden hoitoon liittyvää koulutusta ja kokemusta, olkoonkin, että tästä on kunnallisessa päätöksenteossa löydetty säästämiskohde palkkaamalla epäpäteviä tekijöitä pienemmällä palkalla. Vapaaehtoisten satunnaiset tai satunnaisen säännölliset laupeuden työt eivät tosin ole edes teoriassa kaikkialle ulottuvaa ja kokonaisvaltaista.
Miksi pappani sitten oli niin ahkera? Syitä nuorten auttamiseen voi hakea esimerkiksi henkilöhistoriasta, enkä lähde niitä erittelemään. Yksi asia papalla kuitenkin oli, jollaista monella ei ole. Papan toinen jalka, polvesta alaspäin, rakennettiin 1980-luvun alussa uusiksi kylkiluista, lapalihaksesta ja ainakin toisesta kyljestä irrotetuilla verisuonilla. Tämä säilytti mahdollisuuden kävellä suhteellisen vaivattomasti, mutta toisaalta antoi monta kymmentä tuntia lisää aikaa jokaiseen arkiviikkoon harrastaa sitä, mihin halusi aikansa käyttää. Hän käytti sen muun muassa tekemällä aivan tavallisia tekoja. Valitettavasti vain ne, joilla on suurimmat mahdollisuudet ja energia auttaa, ovat kaikkein kiireisimpiä. Itsekin elän elämäni ruuhkavuosia. On tullut lapsi, opiskeltu töiden ohella ja nyt pitää vielä kampanjoida kunnallisvaaleissa. Ei tässä oikein ehdi kaikkialle repeämään. Silloin on oikeasti hyvä, että löytyy ammattilainen, jonka työnä ja velvollisuutena on auttaa. Ammattilaisten auttamismahdollisuuksia tulee edelleen parantaa. Kaikki tämä ei vaadi edes suuria panostuksia.
Viime päivinä julkisuudessa on keskusteltu, varsin aiheellisesti, lastensuojelusta ja siihen liittyvästä viranomaisyhteistyöstä. Pari ongelmaa, tai näkökulmaa, on jäänyt mielestäni varsin vähälle huomiolle.
Hyvin usein poliisilla on lapseen kohdistuneen rikoksen tutkinnan myötä varsin hyvä käsitys siitä, millaisissa oloissa lapsi elää. Poliisi myös, ainakin oman käsitykseni ja kokemukseni mukaan, ilmoittaa näistä asioista sosiaalitoimelle lakisääteisen lastensuojeluilmoituksen muodossa. Olen tosin kuullut puhuttavan, että enemmänkin voisi tehdä. Joillakin paikkakunnilla jopa huomattavasti.
Itsekin olen muutaman lastensuojeluilmoituksen tehnyt. Kerran kelvottomista elinoloista, joista toimitin todisteena otteen kotietsintävideosta ja useammankin kerran jos lapsen epäiltiin syyllistyneen rikokseen tai alle 15-vuotiaana tehtyyn rikolliseen tekoon. Minkäänlaista palautetta en ole niistä kuitenkaan saanut. Eikä kuulemma moni muukaan poliisi. Ilmoitukset häviävät ”sinne jonnekin”.
Edellä mainittu ei kuitenkaan ole niitä suurimpia ongelmia, joihin tässä pääsen kohta pureutumaan. Hiukan suurempi ongelma ovat tapaukset, joissa esimerkiksi poliisille ei tehdä ilmoitusta. Lastensuojelulaki velvoittaa tekemään ilmoituksen poliisille, jos lapsen epäillään olevan uhrina Rikoslain 20. luvun sisältämässä rikoksessa, eli seksuaalirikoksessa. Ilmoitusvelvollisuus on myös, jos lapsen epäillään olevan uhrina Rikoslain 21. luvun mukaisessa rikoksessa, jossa maksimirangaistus on vähintään kaksi vuotta vankeutta. Nämä ovat siis henkeen ja terveyteen kohdistuvia rikoksia, kuten esimerkiksi pahoinpitely. Tämän maksimirangaistuksen alle jää kuitenkin lievä pahoinpitely, vammantuottamus ja pelastustoimen laiminlyönti. (Pelastustoimen laiminlyönti tarkoittaa lyhyesti sitä, että ei hanki apua sille, joka selvästi avun tarpeessa on.) Jokainenhan saa ilmoittaa epäilemästään rikoksesta, mutta miksi ihmeessä rikollisen teon rajanvetoa joutuu pohtimaan sosiaalialan ammattilainen, eikä rikostutkinnan? Onko kyseessä lievä vai ”tavallinen” pahoinpitely? Entä onko vammantuottamus törkeä vai ei… Ja jos lievempi kanta voittaa, mistä lapsi saa oikeutta jos häntä edustavat vanhemmat olisivatkin itse epäiltyjä?
Takaisin poliisiin. Kuten alussa totesin, poliisilla on usein hyvää tietoa tapahtumista. Poliisi voi esimerkiksi kuulustella laajan joukon todistajia, johon sosiaalitoimella taas ei ole mahdollisuutta. Poliisi myös ilmoittaa tietonsa sosiaalitoimelle, mutta joutuu usein sanomaan, että tietoa ei voi käyttää esimerkiksi huostaanottopäätöksessä esitutkinnan (l. rikostutkinnan) ollessa kesken. Esitutkintaan liittyvät tiedothan ovat lähtökohtaisesti salaisia ja kun kyse on kuitenkin vasta epäilystä, voi tähän liittyä oikeusjärjestyksessämme vallitsevaan ”syytön, kunnes toisin todistetaan” periaatteeseen liittyvä ristiriita. Äkkiä ajateltuna tulisi kuitenkin mieleen, että eikö lapsen etu kuitenkin aja yli sen, saadaanko esitutkinta hoidettua kunnialla loppuun? Kyllä. Ja… ei. Entäs jos esitutkinnan lopputuloksesta riippuu huostaanottopäätöksen kohtalo? Entä uhrin oikeus oikeuteen ja mahdollisiin korvauksiin? Kärsimystä ei toki poisteta rangaistuksilla ja rahalla, mutta ilman tuomiota ei korvauksia tule senttiäkään. Tämä jos mikä on herkkää tasapainoilua ja vaatii ilman muuta perinpohjaista selvitystä.
Toinen poliisin ja sosiaalitoimen yhteistyöhön liittyvä ongelma on sosiaalitoimen toimintatapa. Tämä toimintapata on sinänsä ymmärrettävä, kun ottaa huomioon, kuinka suuresta asiasta päätetään silloin kun jonkun lapsi viedään pois. Ei ole montaakaan vuosikymmentä siitä kun esimerkiksi Espanjassa lapsia kaapattiin valtion toimesta rangaistuksena poliittisesta erimielisyydestä. Lastensuojelulaissa on listattu varsin seikkaperäisesti ne dokumentit, joita tulee tuomioistuimelle esittää, jos lapsi halutaan ottaa huostaan. Lista ei ole aivan lyhyt. Näiden vaatimusten ja päätettävän asian suuruudesta johtuen prosessin on oltava niin läpinäkyvä, erityisesti asianosaisten suuntaan, kuin mahdollista. Tästä johtuen sosiaalitoimessa kirjataan tunnontarkasti ylös kaikki kuhunkin lapseen liittyvät yhteydenotot, joita esimerkiksi poliisi tekee. Ongelmaksi tämä muodostuu silloin, kun kyselyitä tehdään esitutkintaan liittyen. Esitutkintaan, jonka tietojen pitäisi olla salaisia esimerkiksi epäillyn suuntaan niin pitkään kuin tietojen paljastamisella ei enää voida vaarantaa esitutkintaa. Usein nämä tiedot vuotavat, kun lastensuojelutoimenpiteen kohteena olevan lapsen vanhempi soittaa lastensuojeluun ja kysyy, mitä uutta hänen lastaan koskevia asioita on ilmennyt. Tämäkin asia on onneksi hoidettavissa koulutuksella.
Ylipäätään ongelmana ovat, kuinkas muuten, resurssit. Sekä poliisin, että lastensuojelun. Puolen työpäivän kestävä neuvottelu yhdestä tapauksesta on puoli työpäivää pois kaikista muista hoidettavista tapauksista. Tämä aika on myös pois koulutuksesta ja siitä, että asioita ehdittäisiin toden teolla miettiä. Miettiä siksi, että lehdissä esillä olleet tapaukset ovat, kuinkas muuten, vain jäävuoden huippu. Suomessa hyväksikäytetään ja pahoinpidellään lapsia huoltajien tai heidän lähipiirinsä toimesta paljon enemmän, kuin lehtiä lukemalla voisi uskoa. Miettiä siksi, ettei byrokratian rattaisiin kuolisi enää yhtään lasta.
Teemu Hokkanen 