Tässä on jo toista viikkoa ihailtu tai taivasteltu presidentti Niinistön perustaman työryhmän tuloksia nettisivulla tavallisia.fi. Omiin silmiini osuneista teksteistä suurin osa pitää ajatuksia sinänsä ”ihan kivoina”, mutta tehottomina. Olen osittain samaa mieltä, mutta ensin kehun presidentti Niinistöä.

Monissa kirjoituksissa kaikki minkä työryhmän nettisivuilla voidaan katsoa menneen pieleen, on henkilöitynyt Niinistöön. Mutta muistetaanpa nyt: Presidentti Niinistö teki minkä lupasi, kun perusti työryhmän. Osoitti arvojohtajuutta yrittämällä jakaa arvoja. Hyviä arvoja, vieläpä! Valitettavaa vain on, että Presidentin valta rajoittuu tältä osin vain arvojen viestimiseen.  Tämä on sääli, sillä on ilman muuta selvää, että jos kaikki, tai edes 10% useampi ihminen kuin nyt, noudattaisi sivuilla esitettyjä neuvoja, vaikutus olisi valtavan positiivinen. Mutta näin ei todennäköisesti tule käymään. Itsekin keskityn lähinnä omaan poikaani, jonka syrjäytymisen ehkäisy on minulla ihan ykkösasia. Nettisivuilla esitetyt neuvot ovat tässä erinomaisia. Tosin, näin me olimme vaimoni kanssa jo ennen lapsen alulle panoa muutenkin meinanneet tehdä.

Mutta korostetaan vielä: Neuvot ovat hyviä, eivätkä ne sulje pois viranomaistoimintaa. Koko sivuston ongelma on siinä, että ne ovat vain Internettiin kirjattuja sanoja. Miten ne auttavat niitä, joilla ongelmat ovat päällä tai tulossa päälle? Miten ne auttavat, kun esimerkiksi nuorukainen ase- tai siviilipalveluksen jälkeen huomaa, että ei ole työ- tai opiskelupaikkaa?  Miten ne auttavat niiden vanhempien lapsia, tai lapsia itsejään, joilla on alkoholin käytön tai mielenterveyden ongelmia? Miten se auttaa niitä lapsia, joiden vanhemmilla ei ole edes rahaa sellaiseen tietokoneeseen ja nettiyhteyteen jolla näitä sivuja viitsisi edes katsoa? Tämä asia saattaa joskus unohtua ihmisiltä, jotka varailevat ravintolan pöytää älypuhelimellaan.

Pappa. Äitini isä. Hänen kuoltuaan talotoimikunnan tomera puuhanainen antoi apunsa ja rekrytoi vieläpä pari ukkoa pihaltakin kaljaa juomasta tavaroita kantamaan. Toinen kantamaan komennetuista kertoi molemmista yleisistä liikutuksista johtuen, kuinka pappani oli asukastoimikunnan ahkera työmyyrä vuosikymmenet. Joskus olivat hoitaneet talon asioita tämän kantajan kanssa ihan kahdestaan, joskus oli ollut useampikin innokas yhteisten asioiden hoitoon. Pappani asui viimeiset vuotensa, yli kaksi vuosikymmentä, Vantaan Länsimäessä hyvin edullisissa vuokra-asunnoissa. Alhainen hintataso näkyi naapurustossakin. Oli työttömiä ja matalan palkkatason ammateissa toimivia, suomalaisia ja muita kansallisuuksia. Viimeistä kertaa tavaroita pakkaamaan mennessämme alaoven lasi oli rikki. Pappani joutui talossa pahoinpidellyksikin jokunen vuosi sitten.

Pappani sai paljon aikaan, talossa asuessaan. Paljon aivan tavallisia tekoja. Hänen luonaan kävi nuoria kahvilla kertomassa kuulumisiaan. Pappa saattoi tehdä ruokaakin vierailleen, ennen kuin nämä jatkoivat nuorisotalolle tai muihin rientoihin. Varhaisimmat nuoret toivat myöhemmin omia lapsiaankin näytille. Esimerkiksi yhdeltä nuorelta pappani osti stereot, jotta nuorella olisi rahaa asepalveluksensa aikana. En muista, ostiko nuorukainen stereoitaan koskaan takaisin, mutta papalla ne olivat ainakin asepalveluksen ajan käytössä. Pihan hän haravoi, itsepäisesti, aina yksin. Istutti kukat kukkapenkkeihin. Perusti kirpputorin, jonka tuotoilla taloyhtiön lapsia vietiin Serenan ja Flamingon kylpylöihin polskimaan. Kirjelmöi kaupunkia koripallokentän huonosta kunnosta, jota kohennettiinkin. Selvitti yhdessä poliisin ja sosiaalitoimen kanssa nuorten tilaa Länsimäessä ja oli ensimmäinen allekirjoittaja, kun kaupungilta vaadittiin nuorille skeittipuistoa, jotta edellä mainittujen toimijoiden ajattelemat uhkakuvat eivät toteutuisi. Skeittipuistokin tuli ja on edelleen käytössä. Pappani kertoman mukaan joku kaupungin virkamiehistä tai valtuutetuista oli kysynyt, voitaisiinko se nimetä pappani mukaan, johon pappani oli nauraen vastannut, että ”Sen kun vaan!”. (Ehdotus ei mennyt läpi, vaikka Laurinpuisto olisi Vantaan nimistöön sopinutkin…)

Hyvän tekeminen jatkui kuoleman jälkeenkin. Iso osa pappani jäämistöstä lahjoitettiin asukastoimikunnan kirpputorille. Tämä oli toki käytännöllistäkin. Pakastimessa olleet elintarvikkeet vietiin säkissä pihalle eikä aikaakaan, kun säkki oli naapureiden toimesta tyhjä. Syykin tuli epäsuorasti ilmi, kun tämä tomera puuhanainen kertoi joskus tuovansa töistäänkin ruokaa talon köyhille. Kyllä köyhät toisistaan huolta pitävät. Muiden ei tarvitse, mutta noinkohan nettisivuston ohjeiden jälkeen Vantaan omakotitaloasukkaista monikin menee esimerkiksi Länsimäkeen järjestämään pappani entisen kodin pihalle yhteisölliset grillijuhlat? Jalkapallo-otteluun nyt tietennkin tulee kuljetettua pari lasta oman ohessa.

Edellisestä huomaamme, että tavallisilla teoilla on ilman muuta paikkansa. Mutta huomaamme myös, että yhteiskuntaakin tarvitaan. Alkoholismista tai mielenterveyden ongelmista ei parannuta aivan tavallisilla teoilla vaan apuun tarvitaan myös yhteiskunnan tarjoamien ammattilaisten apua. Lasten hyväksikäyttö tai pahoinpitely ei lopu sillä, että Internetissä lukee tämän olevan väärin. Kaupungin omistaman koripallokentän kunnostukseen parhaat välineet ovat kaupungin työntekijöillä. Skeittipuistoa et kaavoitetulle alueelle voi noin vain mennä perustamaan. Vapaaehtoinen roskien kerääminen ei tuo ruokaa lapsille. Ja mikä tärkeintä: ihmisten itsekseen, vapaaehtoisesti tekemät tavalliset asiat ovat vapaaehtoisuuteen perustuvia, satunnaisia tekoja. Viranomaistoiminnan hyvä puoli on, että se on tasalaatuista ja kaikkialle ulottuvaa, kokonaisvaltaista. Näin ainakin teoriassa. Viranomaisilla on myös syrjäytymiseen liittyvien asioiden hoitoon liittyvää koulutusta ja kokemusta, olkoonkin, että tästä on kunnallisessa päätöksenteossa löydetty säästämiskohde palkkaamalla epäpäteviä tekijöitä pienemmällä palkalla. Vapaaehtoisten satunnaiset tai satunnaisen säännölliset laupeuden työt eivät tosin ole edes teoriassa kaikkialle ulottuvaa ja kokonaisvaltaista.

Miksi pappani sitten oli niin ahkera? Syitä nuorten auttamiseen voi hakea esimerkiksi henkilöhistoriasta, enkä lähde niitä erittelemään. Yksi asia papalla kuitenkin oli, jollaista monella ei ole. Papan toinen jalka, polvesta alaspäin, rakennettiin 1980-luvun alussa uusiksi kylkiluista, lapalihaksesta ja ainakin toisesta kyljestä irrotetuilla verisuonilla. Tämä säilytti mahdollisuuden kävellä suhteellisen vaivattomasti, mutta toisaalta antoi monta kymmentä tuntia lisää aikaa jokaiseen arkiviikkoon harrastaa sitä, mihin halusi aikansa käyttää. Hän käytti sen muun muassa tekemällä aivan tavallisia tekoja. Valitettavasti vain ne, joilla on suurimmat mahdollisuudet ja energia auttaa, ovat kaikkein kiireisimpiä. Itsekin elän elämäni ruuhkavuosia. On tullut lapsi, opiskeltu töiden ohella ja nyt pitää vielä kampanjoida kunnallisvaaleissa. Ei tässä oikein ehdi kaikkialle repeämään. Silloin on oikeasti hyvä, että löytyy ammattilainen, jonka työnä ja velvollisuutena on auttaa. Ammattilaisten auttamismahdollisuuksia tulee edelleen parantaa. Kaikki tämä ei vaadi edes suuria panostuksia.