Teemu Hokkanen
Turva, Terveys ja Tasa-arvo
Toinen puheeni vuoden 2012 puoluekokouksessa, lähisuhdeväkivallasta
Tämä on eittämättä aihe, josta voi saada lukuisia lämpimiä keskusteluja. Ja on muuten käytykin. Puoluekokouksessa periaateohjelman luonnokseen ehdotettiin lisäystä (pdf, rivi 318, useampi versio), jossa oli erikseen maininta naisiin kohdistuvasta väkivallasta. Periaateohjelmatyöryhmän työn ja muiden aloitteiden myötä sen lisäksi mainittiin lähisuhdeväkivalta noin yleisesti.
Pidin asiasta kriittisen puheenvuoron, jonka lähtötiedot ovat tästä aiheesta aikaisemmin Vihreän Miesliikkeen blogiin yhdessä Hanna-Kaisa Lähteen kanssa kirjoittamastamme kirjoituksesta. Tässä kirjoituksessa on myös kattava lähdeluettelo. Jos haluat perehtyä aiheeseen paremmin kuin alla olevan puoluekokouspuheenvuoron verran, kannattaa lukea tuo edellä mainittu teksti. Luitpa kumman vain, esitän puoluekokouspuheen jälkeen asiasta muutamia huomioita, joista oli jo periaateohjelman lisäyksissä mainittu, mutta joita ei ole edes tuossa minun ja Hanna-Kaisan kanssa kirjoittamassamme pitemmässä tekstissä tuotu esiin.
Arvoisa puoluekokousväki
Vuosina 2002 – 2007 tehdyistä 489 miehiin kohdistuneesta henkirikoksesta noin 6 % oli nykyisen tai entisen kumppanin tekemiä. Samana aikana naiset olivat henkirikoksen uhreja 208 kertaa ja näistä 64 % oli nykyisen tai entisen kumppanin tekemiä. Tässä voidaan toki ottaa huomioon, että esimerkiksi vuosina -98 – 2000 noin puolet henkirikoksista oli miesten keskinäistä, erityisesti juuri miehille tyypillistä väkivaltaa, joka myös ansaitsisi erillisen ehkäisyohjelman. Edellisestä huolimatta on selvää, että naiset saavat parisuhteessa pelätä henkensä puolesta miehiä useammin.
Pahoinpitelyjen kohdalla tilanne on kuitenkin toinen, kun tarkastellaan muita kuin poliisin tilastoja, joiden heikkoudet yhteiskunnan tilan kuvaajina itse poliisina tiedän. Vuonna 2009 tehdyssä kyselyssä 4,4 % miehistä oli ollut edellisen vuoden aikana fyysisen parisuhdeväkivallan uhrina nykyisessä parisuhteessaan, kun naisten vastaava luku oli 3,7 %.
12 – 18 -vuotiaiden tyttöjen ja poikien väkivaltaista käyttäytymistä kartoittaneessa kyselyssä 97 % pojista, mutta vain 61 % tytöistä ei hyväksynyt väkivaltaa ollenkaan seurustelukumppaniaan kohtaan. Samassa kyselyssä alle 2 % tytöistä kertoi poikaystävänsä lyöneen heitä, kun taasen pojista 13 % kertoi nykyisen tyttöystävänsä lyöneen heitä.
Edellisen perusteella kysyn, tarvitaanko tasa-arvon puolueessa Vihreissä todella erillistä mainintaa naisiin kohdistuvasta väkivallasta? Haluammeko työntää miesten kokeman väkivallaan, joka ei ole marginaalista, tästä huolimatta marginaaliin?
Täten ehdotan, että työryhmän ehdotuksesta riville 314 poistetaan alkuosa naisiin kohdistuvasta väkivallasta, mutta jätettäisiin esitys sanasta lähisuhdeväkivalta eteenpäin ennalleen, sillä väkivallan vähentäminen on kaikissa tapauksissa hyvä. Muuten Moringin esittelemän ehdotuksen pohjalta tehdyt esitykset tasa-arvon edistämiseksi saavat ainakin minun vilpittömän kannatukseni.
Yrityksistämme huolimatta varsinaiseen Vihreiden periaateohjelmaan lisättiin äänestyksien jälkeen kappale ”Naisiin kohdistuva väkivalta ja lähisuhdeväkivalta ovat vakavia yhteiskunnallisia ongelmia, joita on ehkäistävä ja joihin on puututtava.”
Kuten periaateohjelman muutosesityksissäkin todettiin, naiset eivät edes ole heikoin ryhmä. Heikoimmassa asemassa ovat ilman muuta lapset. Ja vanhukset. Molemmilta voi hyvinkin puuttua kyky puolustaa itseään lähisuhdeväkivallalta. Minusta periaateohjelmaan tehty kirjaus ainoastaan varmistaisi sen, että miesten kokema lähisuhdeväkivalta, erityisesti naiskumppanin harjoittamana parisuhdeväkivaltana, jää edelleen marginaaliin.
Ensimmäinen puheeni vuoden 2012 puoluekokouksessa, ympärileikkauksista
Pidin puheen ympärileikkauksista. Olin Suur-Leppävaaran vihreiden puoluekokousedustaja, mutta Sulevilla ei ollut ns. omia asioita puoluekokouksessa ajettavanaan, pidin Vihreän miesliikkeen asioita esillä. Aiemmassa postissani koskien vuoden 2011 puoluekokousta kerroinkin jo toisesta miesliikkeen aloitteesta. Tässä puhe koskien toista:
Arvoisa puoluekokousedustajat, hyvät ihmiset.
ilman erityistä lääketieteellistä tarvetta ja moni lääkäriliitto Suomea ja Ruotsia myöten vastustaa poikien ympärileikkausta, koska marginaaliset hyödyt eivät vastaa mahdollisia haittoja ja komplikaatioriskejä.Meillä on uskonnonvapaus, kuten kuuluukin. Mutta vanhempien uskonnonvapaus ei oikeuta peruuttamattoman vahingon tuottamiseen vauvalle, joka ei edes ymmärrä mitä sana uskonto tarkoittaa. Tai edes nuorelle, jonka tosiasiallinen uskonnonvapaus alkaa vasta kun hän täysi-ikäisenä saa itse päättää uskontokuntaan kuulumisestaan tai kuulumattomuudestaan.
Lainsäädäntö on saanut tyttöjenkin ympärileikkaukset vähenemään Euroopassa. Jopa ne versiot tyttöjen ympärileikkauksesta, jotka ovat vahingoiltaan huomattavasti lievempiä kuin poikien ympärileikkaus. Ruotsissa ympärileikkauksista on salliva erillislaki, mutta silti ruotsalaiset ja Ruotsissa asuvat käyvät ulkomailla aivan yhtä paljon silpomassa poikiaan kuin ennenkin. Siksipä Ruotsin lastenlääkäriliitto on muuttanut kantansa ympärileikkaukset kieltäväksi.
Vihreät on vapauden ja ihmisoikeuksien puolue. Pidetään tätä yllä antamalla täysivaltaisten ihmisten itse, omasta tahdostaan, päättää myös omista ympärileikkauksistaan.
”Suuntautuneisuuden tuputtamisesta”
Minulla ei ole omakohtaista kokemusta siitä, miltä tuntuu olla homoseksuaali. Muihinkaan seksuaalisiin vähemmistöihin en koe kuuluvani. En tuo tätä esiin tuputtaakseni heterouttani, vaan kertoakseni kirjoittajan, mahdollisesti vajavaisen, näkökulman.
Usein kun olen keskustellut seksuaalivähemmistöistä, yleensä homoista, joku sanoo jotakuinkin seuraavaa: ”Ei mulla mitään homoja vastaan ole, mutta ärsyttää kun sitä nykyään tuputetaan joka paikassa!”
Onhan tuossa pieni totuuden siemen. Ei muutama vuosikymmen sitten esimerkiksi televisiossa ollut homoja, aitoja tai näyteltyjä, samalla tavalla kuin nyt. Hyvä jos ylipäätään oli televisio kaikilla! Ei silloin samaa sukupuolta oleva pari voinut baarissa toisiaan suudella. Hyvä jos vieläkään. Jos ei henkilökunta enää heitä ulos, niin kyllä muutama asiakas vähintään pienen huutelun saa aikaiseksi. Huutelijoiden mielestä on ihan ok vähän huudella moisesta käytöksestä, mitäs tulevat tuputtamaan homouttaan. Menisivät niihin omiin paikkoihinsa.
Entäs arkisempi ympäristö? Koulun tai työpaikan ruokala tai taukohuone. Sieltä se homo taas maanantaiaamuna tulee kahvikupilliselleen ja kertoo kuinka hauskaa heillä oli puolison kanssa viikonloppuna. Kävivät kuulemma oikein elokuvissa ja illallisella. Kestämätöntä! Kehtaakin pilata toisten aamukahvin tuputtamalla homouttaan taas kaikille! Olisi vaikka kokonaan puhumatta parisuhteestaan, jos ei kerran voi olla hetero.
Ja se vielä se käsi kädessä kävely, ihan julkisella paikalla. Lasten nähden vielä! Miksi, voi miksi ne eivät voi pitää toisistaan kädestä kiinni kotonaan? Siellä ne eivät häiritsisi ketään, mutta kun tulevat, aivan vieraat ihmiset, julkiselle paikalle tuputtamaan suuntautumistaan!
Nyt. Mietippä edellä kuvattuja esimerkkejä omalle kohdallesi. Miltä tuntuisi, etenkin uuden rakkauden huumassa, olla kädet taskussa muualle vilkuillen, rakkaan ihmisen ollessa vieressäsi. Ei voi suudella, ei pitää kädestä. Et voi töissä kertoa kuulumisiasi. Puhut puolisosta tai kumppanista, et miehestä tai vaimosta. Välttelet aihetta, joskus lähimpien sukulaistesi tai ystäviesikin seurassa. Heti kun avaat suusi, pidät kädestä, oletkin yhtäkkiä homouden tuputtaja.
Tätä on edelleen elämä 2000-luvun Suomessa, tasa-arvoisten maiden kärkijoukoissa. On totta, että asenteet muuttuvat hitaasti, etenkin jos ne on ”ylhäältä” annettu, mutta omien ennakkoluulojen ei saa antaa haitata ihmisten onnen tavoittelua. Tasa-arvoinen avioliittolaki olisi tässä askel oikeaan suuntaan. Demokraattisen oikeusvaltion tulisi suojella vähemmistöjä enemmistön ylivallalta, eikä sallia vähemmistöjen syrjintää enemmistön kulloisenkin mielipiteen mukaan. Se tuntuu välillä joiltakin lakiemme säätäjiltä unohtuvan.
Niin ja se tärkein: mitä tehdä, jos samaa sukupuolta olevien keskinäinen suutelu häiritsee? Hymyile tyytyväisenä siitä, että joillakin on ainakin hetken onni ja keskity vaikka huolehtimaan oman kumppanisi huomioimisesta. Kaikille, aikuisille ja lapsille, vastaus kysymykseen ”Miksi?”, pitäisi olla sama: Se tekee heidät onnelliseksi.
Puheeni vuoden 2011 puoluekokouksessa, tulevan synnyttäjän puolison oikeuksista
EU:n raskaudensuojeludirektiivin ja Suomen lainsäädännön ansiosta on työntekijällä, oli hän sitten virassa tai työsuhteessa, raskautensa aikana mahdollisuus käydä neuvolassa ja muissa tutkimuksissa myös työajallaan ilman ansionmenetystä. Tämä on hyvä, sillä se on osa yhteiskunnan tuesta lapsen saavalle perheelle.
Jo pitemmän aikaa eri yhteiskunnan toimijat ovat tiedostaneet tarpeen saada myös lapsen saajan puoliso sitoutettua tulevaan lapseen ja uuteen perhetilanteeseen. Tästä huolimatta odottavan puolisolle ei ole suotu mahdollisuutta osallistua yhteenkään neuvolakäyntiin tai tutkimukseen työajallaan ilman erityisiä työvuorojärjestelyjä tai ansionmenetystä. Tämä on yhteiskunnan kannalta toki kustannuskysymys, ja on hyvä muistaa, että normaalisti sujuvassa raskaudessa tutkimukset ovat melko rutiininomaista tilanteen seurantaa mahdollisten ongelmien varalta. Olkoonkin, että tutkimusten ohessa käydyissä keskusteluissa olisi välillä hyvä kysellä puolisonkin kuulumisia ilman välikäsiä.
On kuitenkin muutama käynti, joilla puolisolla olisi erityisiä perusteita saada olla mukana mahdollisesta työvelvoitteestaan huolimatta. Näitä ovat, ainakin näin puolison silmin katsottuna, raskauden alkua ja siten myös perheen tilaa kartoittava ensimmäinen neuvolakäynti; ensimmäinen lääkärikäynti, jossa puolisokin voi esittää kysymyksiä ja ultraäänitutkimukset. Ultraäänitutkimukset ovat myös odottavan puolisolle erityisiä virstanpylväitä joissa raskaus ja tuleva lapsi konkretisoituvat. Näissä ultraäänitutkimuksissa myös usein selviää, jos kaikki ei olekaan edennyt toivotulla tavalla. Erityisesti tällaisessa tapauksessa tulevilla vanhemmilla tulisi olla yhdenvertainen mahdollisuus olla vastaanottamassa näitä uutisia.
Esitän, että Vihreä liitto ottaa ajaakseen lainmuutoksen, joka antaa tämän mahdollisuuden ilman työntekijälle koituvaa ansionmenetystä tai työvuorojärjestelyjä.
Edellä oleva puhe ei sinällään johtanut mihinkään, mutta ehdotin Vihreälle miesliikkelle, että tekisimme asiasta puoluekokousaloitteen vuoden 2012 puoluekokoukseen. Asiasta keskusteltiin jonkin verran ja aloitetta hienosäädettiin vielä Vihreän miesliikkeen kevätkokouksessa. Aloite sai sekä puoluehallituksessa, että puoluekokouksessa, parhaan mahdollisen vastaanoton. Aloite ja puoluehallituksen vastaus, sekä puoluekokouksessa asiasta tehty päätös ovat listan ensimmäisenä (pdf).
Blogista ja ehdokkuudesta
Poliittisia puheita olen muutaman pitänyt ja näitä puheita varten kirjoittanutkin, mutta blogia en ole koskaan pitänyt. Ensimmäiseen blogikirjoitukseen sopii siis hyvin aiheeksi blogin pitäminen. Ja koska tämä sivusto on perustettu poliittisiin tehtäviin pyrkimisen edesauttamiseksi, aion kirjoittaa jonkun rivin ensimmäistä kertaa ehdokkaana olemisesta.
Joillekin blogi on kuin päiväkirja. Sinne kirjoitetaan tekemisiä ja tuntemuksia, se suojataan salasanalla ja sitä saavat lukea vain tarkkaan valitut. Sitten voidaan kirjoitella ansaintamielessä. Mitä enemmän lukijoita, sitä enemmän mainosrahaa. Sitten on esimerkiksi tämä blogi, jolla yritän välittää ajatuksiani yleisen mielipiteen muokkaamiseksi, keskustelun herättämiseksi ja… no, saadakseni ääniä. Kaikissa mahdollisissa vaaleissa.
Tästäpä pääsemmekin mielenkiintoisen asian äärelle. Silloin tällöin lueskelen Oden ja Jyrki Kasvin blogeja. Ja niitä muuten lukee muutkin. Kuten Halla-ahon Scriptaa tai Arhinmäen tekstejäkin. Eikä esimerkiksi Stubbinkaan tarvitse ihan itsellensä kirjoittaa. Nämä ihmiset ovat kirjoittaneet. Ja sitten vielä vähän… kirjoittaneet. Jossakin vaiheessa, vaalien tai kirjoitusten kautta, on päästy asemaan, jossa herättää kiinnostusta, vaikka asiaa ei aina olisikaan. Ja silloinpa vasta ne kirjoitukset, jotka herättävät huomiota, vasta herättävätkin huomiota!
Mutta miten minä pääsen siihen? Katsotaanpa. On minulla ainakin asiaa, mutta erottuuko se? Onko asiani niin huomiota herättävää? Pitäisikö siitä varta vasten tehdä? Jaksaako joku innostua espoolaisen kunnallispoliitikoksi pyrkivän miehen jorinoista? No, eiköhän joku kaveri tai puoluetoveri edes muutaman lue.
Erottumisesta pääsenkin huteralla aasinsillalla ehdokkaana olemiseen. Jossa siis ei voi menestyä, jos ei vähän erotu. Mutta se ehdokkuus. Viimeksi tämä ehdokkuus konkretisoitui kun olin ostamassa uusia silmälaseja. Silmälasit ovat näet kätevät. Niillä näkee paremmin. Niissä myös usein näyttää paremmalta. Ne keskittävät katsojien katseen silmiin ja silmillä, niillä hurmataan äänestäjät. Tai niin ainakin minun on annettu ymmärtää. Niinpä suhtauduin aiempaa huolellisemmin lasien valintaan, kuunnellen herkällä korvalla vaimoani ja kotimatkani varrella ahkeroivan optikkopariskunnan jäsentä. Nimittäin pieni epävarmuus alkoi yhtäkkiä hiipiä mieleeni. Mitä jos lasit OIKEASTI vaikuttavat sen ratkaisevan muutaman äänen verran? Hyvä ulkonäkö kun ei politiikassakaan haittaa. Mutta auttavatko yhdet silmälasit niin paljon? Muuten kuin olemalla pois minua katsovan nenältä? En todella tiedä. Eikä tämä varmasti ole ainoa yksityiskohta, jota tulen vastaisuudessa miettineksi.
Yritän kuitenkin olla oma itseni. Ja nimenomaan yritän, sillä jossakin tilanteessa saatan vahingossa alkaa pönöttämään. Ja kun pönöttää, alkaa suoltamaan pönötyshabitukseen sopivaa puhetta, joka kuulostaa hyvältä, mutta ei kerro mitään. Päästämään suustaan mattoa, johon voi kääriytyä, kun vähän jännittää. Tällaisia vahinkoja on nähty sattuvan taitavillekin pönötyksen vastavoimille.
Vaikka minulla lienee kyllin haastetta saada itseni edes varasijalle, saatika saada tästä sivustosta edes joita kuita kiinnostava, lisään itselleni vielä yhden. Mahdollisesti vaikean. Tavoitteeni tälle sivustolle ja erityisesti tuleville pyrkimyksilleni poliittisena toimijana on, että en ala tärkeän näköisenä pönöttämään. Muistuttakaa, jos joskus pääsee unohtumaan.
Teemu Hokkanen 