Vaalikoneissa on kyselty subjektiivisesta päivähoidosta ja niinpä siitä on riittänyt keskustelua kunnallisvaaliehdokkaiden ja kansalaisten kesken. Minulla ei ole asiaan yksiselitteistä vastausta, koska kysymyskään ei ole yksiselitteinen. Subjektiivisessa oikeudessa päivähoitoon on kyse yksinkertaisimmillaan siis siitä, että saako pientä lasta hoitava vanhempi halutessaan passittaa vanhemman lapsen tai lapset päiväkotiin, vaikka on itse kotona.

Päivähoitopaikan yksikköhinta lasta kohden oli Espoossa vuonna 2010 1176 euroa. Pari lasta tekee jo reippaasti kolmatta tonnia. Tästä lähtökohdasta ajatellen on ihan asiallista miettiä, että pitääkö vanhemmilla olla yksipuolinen oikeus laittaa lapsi tai lapset päivähoitoon, jos ainakin toinen vanhemmista on kotona. Tämän lisäksi viime aikoina lukemieni juttujen perusteella lasta pitäisi pitää kotona kolmevuotiaaksi asti, koska päiväkotiympäristö ei tätä pienemmälle sovi. Vastaus vaikuttaa siis selvältä.

Mutta entä jos tämä pienin lapsi on syystä tai toisesta paljon hoitoa vaativa? Entä jos tämän lisäksi vanhempi on vielä yksinhuoltaja? Tai entä jos puoliso ei voi öisin auttaa, koska on silloin töissä? Tai päivisin töitä tekevän pitää saada levätä yönsä. Eräässä asiasta käydyssä keskustelussa sanottiin ykskantaan, että jos vanhempi tai vanhemmat eivät selviä kaikista lapsistaan ilman päivähoitoa, pitää tehdä lastensuojeluilmoitus. Hänelle vastattiin, että aidon lastensuojelutapauksen ja helppohoitoisen lapsen väliin mahtuu 10 000 erilaista tapausta, joissa lastensuojelu on liian ankara (ja kallis) toimenpide, kun asian voisi ratkaista sillä, että lapsi olisi edes pari kolme päivää viikosta esimerkiksi päivähoidossa tai kerhossa. Mutta kysymys kuuluu: Kuka päättää ja millä perusteilla?

Eikä pidä unohtaa sitäkään, että kun lapset vähän vanhenevat, he haluavat käydä päiväkodissa leikkimässä uusien kavereittensa kanssa. Tässä oppii samalla niitä ryhmätyötaitoja, joita koulussa jo hyvinkin tarvitaan. (Toisaalta: päiväkodissa ja esikoulussa olleet lapset ovat ilmeisesti jonkin verran levottomampia, kuin ”suoraan kodista” tai perhepäivähoidosta kouluun tulleet…).

Näihin lapsen päivähoitokavereihin liittyy myös osaltaan eräs keskustelu, jota kunnallisvaaleihin liittyvän katukampanjoinnin yhteydessä kävin. Muuan nainen oli harmissaan siitä, että nykyään vain työnnetään lapset päivähoitoon, vaikka hänkin kasvatti lapset kotonaan niin pitkään kuin äitiyslomalla oli. Hän oli kuitenkin kanssani samaa mieltä siitä, että joskus se pienin lapsi voi olla niin vaativa, että vanhemmalle on ihan kohtuullista antaa vähän helpotusta. Se mikä tätä naista kuitenkin eniten harmitti oli se, että afrikkalaisperäiset maahanmuuttajanaiset (hän ilmaisi asian hiukan suorasukaisemmin…) laittavat kaikki lapsensa päivähoitoon ja menevät sitten… kotiinsa nukkumaan. (Ja miksi niitten pitää edes tehdä niin paljon lapsia, kun maailma muutenkin ylikansoittuu… Tähän on useampikin syy, mutta se olisi jo oma kirjoituksensa.)

”Toisen polven maahanmuuttajat”, eli suomalaiset lapset joiden vanhemmat ovat ulkomailta, ovat suomalaisvanhempien lapsia selkeästi korkeammassa syrjäytymisriskissä. Kantaväestöä useammin nämä vanhemmat ovat myös esimerkiksi työttömiä tai vähintäänkin niin suuren lapsikatraan vanhempia, että joku on kuitenkin niin pieni, että tulisi hoidetuksi kotona. Monta päivähoitopaikkaa jäisi käyttämättä ja paljon rahaa säästyisi.

Mutta huomatkaa: Kotona hoidetut ulkomaalaistaustaisten lapset eivät kotoudu! Aivan ensimmäinen asia kotouttamisessa on kielen oppiminen. Ja vaikka muuan helsinkiläinen kuntavaaliehdokas muuta väittikin, on aivan selvää, että suomalaisessa kunnallisessa päiväkodissa lasten ja hoitajien yhteinen kieli on suomi (tai ruotsi). Jos haluaa leikkiä kaikkien kanssa ja ymmärtää mitä hoitajat sanovat, on opittava suomea. Peruskoulun alussa kotona kasvatettu ja vanhempien kanssa perheen kansalliskieltä puhunut lapsi ja päivähoidossa suomea oppinut eroavat toisistaan kuin yö ja päivä. Ja silläkin on todella eroa, onko kieltä käyty opettelemassa parina kolmena päivänä viikossa muutama tunti kerrallaan, vai onko päivähoidossa oltu täydet arkiviikon päivät. Pitäisikö subjektiivinen päivähoito mahdollistaa siis maahanmuuttajien lapsille ja kaikille yksinhuoltajille? Tai vielä vaikeahoitoisten lasten vanhemmille? En osaa sanoa.

Olen kuitenkin sitä mieltä, että subjektiivisen päivähoidon oikeutuksesta voidaan keskustella ja sieltä(kin) hakea säästöjä, mutta sääntöjen on oltava inhimillisiä ja kokonaisuus huomioon ottavia.