Vaikka kulkisit omin jaloin ja aistisi ovat teräviä, esteettömyyden vaatimukset tulevat koskemaan sinuakin. Jos et vielä tiedä miten tai miksi, lue eteenpäin. En ole tässä asiassa paras asiantuntija, mutta ainakin mitä tulee liikkumisen esteellisyyteen, voin suositella Marko Hennon ja Mika Leväsen sivuja. Tuomas Tuure on myös kirjoittanut aiheesta varsin sattuvasti. Mutta ensin muutama kuukausi taaksepäin.

Mummoni on jo jonkun vuoden ollut huononemaan päin. Jalat kantavat huonosti ja pyörätuoli onkin nykyään pääasiallinen kulkuväline. Viime kesänä lähdimme äitini, siskoni ja mummoni kanssa päiväretkelle mummoani lähinnä olevissa keskuksiin, Turkuun ja Naantaliin. Mummon kodin luona pakkasimme hänet autoon ja viikkasimme pyörätuolin takakonttiin. Aluksi ohjelmassa oli leppoisaa käveleskelyä Turun torilla ja torikahvit, joista ainakin mummolla oli aikaa. Saimme auton yllättävän lähelle toria parkkiin ja auttelimme mummon tuoliinsa. Ja ei kun torille! Jossa on kivetty pohja. Onneksi ei sentään ns. perinteinen mukulakivi, sillä sellaisella torireissu olisi jäänyt tyystin tekemättä. Nyt ei saatu kuin tervejalkaisille vähän hikeä pintaan. Mutta pyörien edessä olevaa maastoa sai kyllä tarkkailla!

Turun reissumme päättyi pieneen puotiin pistäytymiseen, jonka kynnyksen yli porukan vantterimpana mummoni tuoleineen avitin. Suuntasimme Naantaliin. Kun olimme pari kierrosta keskustan ympäri pyörineet löysimme viimein pysäköintipaikan ja suuntasimme Naantalin keskustan läpi kohti rannan ravintoloita aikomuksenamme syödä kunnolla. Matkalla kohti rantaa oli useita risteyksiä. Suurimmassa osassa niistä ei ollut luiskaa, eivätkä kaikkien reunukset muutenkaan olleet kovin matalia. Jos olet joskus nostellut lastenvaunuja kadun reunan yli, olet vähän jyvällä. Paitsi että nyt kyydissä oli aikuinen ihminen. Kävelytien reuna: painoa taakse, ettei keula tökkää. Kannattelua, ettei mennä ryminällä alas. Takaisin kävelytielle, nostetaan eturenkaat ilmaan, että päästään reunakiven yli ja nostetaan takarenkaat perässä. Paino taakse, kevennys, eturenkaiden ja taas takarenkaisen nosto. Paino taakse, kevennys, eturenkaisen ja taas takarenkaiden nosto…

Melko pian oppi katsomaan onko jossakin muussa kuin lähimmässä kohtaa reunakiveystä joku matalampi kohta, josta edes takarenkaat suurempikokoisina menisivät sujuvasti yli. Pääsimme rantaan. Rannassa oli Naantalin vanhoja satamamakasiineja ja rakennuksia ravintoloiksi ja myymälöiksi muutettuna. Löysimme melko nopeasti ravintolan, jonka ruokalista oli mallillaan ja terassillekin pääsi pyörätuolilla varsin kohtuullisesti. Mummoni piti päästä käymään vessassa. Pöytämme oli vessaa lähinnä, mutta matka oli melkoinen. Nimittäin viisi askelmaa alas, joista kolme tavallista korkeampia.

Viisi.     Askelmaa.

Lopussa kaakelilattia, joka oli märkä. Tiedustelimme naisten vessan tilat ja huomasimme vessan riittävän isoksi. Lattiakaan ei ollut liukas. Otimme siskoni, sairaanhoitajan, kanssa mummoni kainaloista kiinni ja lähdimme taluttamaan. Kaksi ensimmäistä, matalampaa askelmaa, menivät hyvin. Sitten olimme jumissa. Mummoni näet piti rappusten kaiteesta kauhuissaan kiinni. Olihan hän aiemmin viikolla kaatunut jo kaksi kertaa sairaanhoitajan ja myöhemmin äitini otteen livetessä. Sain vakuutettua mummoni siitä, että minun ja siskoni otteesta hän ei lipeäsi, me vaikka kantaisimme hänet alas. Ote heltisi ja matka jatkui. Odottelin pöydässä ja kun aika koitti  hoidimme siskoni kanssa mummomme portaikon yli, nyt ylös päin. Ei kuulemma ainakaan siihen vessaan enää sillä matkalla…

Syötyämme jatkoimme matkaa ja kävimme muun muassa eräässä puodissa ja Naantalin vanhassa kirkossa. Puodissa oli ramppi ovelle, mutta ovella melkein kymmenen sentin kynnys. Sellainen kynnys, josta ei voi mennä pyörätuolilla etuperin. Muuten kyytiläinen olisi todennäköisesti nenällään. Tämän olin onneksi oppinut jo aiemmin. Naantalin kirkossa oli myös upea pitkä ramppi kirkon sisäänkäynnin jälkeen, jonka avulla pääsi pyörätuolillakin mukavasti tutustumaan alttarin ja saarnastuolin yksityiskohtiin. Mutta ovella oli kymmenen sentin kynnys ja raskaat ovet. Onneksi oli porukkaa mukana. Teräksinen ramppikin löytyi eteisestä paluumatkalla, mutta eihän sitä tullut mennessä huomattua. Sankarihaudatkin tarkastimme. Vaikka pyörätuolin työntäminen pehmeäksi haravoidun hiekan läpi työstä kävikin. Ja minä sentään edelleen olen ihan kohtuullisen hyvässä kunnossa!

Jos tekstistä ei käynyt jo ilmi, tämä kaikki tulee huomattavalla todennäköisyydellä koskemaan myös sinua. Kun saat lapsia, työntelet rattaita. Jos lapsia tulee kaksi kerralla tai lyhyen aikavälin sisään, alkavat nekin rattaat painamaan. Alkaa yllättäen kiinnostamaan, onko reitillä portaita tai korkeita kynnyksiä. Kun elät vanhaksi, jalka ei enää nouse kuten ennen. Ei ehkä ollenkaan. Ja rollaattorin pyörän edessä oleva reunakiveys voi olla ylitsepääsemätön este. Tai mitä jos ihan yksinkertaisesti joudut onnettomuuteen? Missä kaupoissa käyt sen jälkeen? Kenen luona kylässä?

Ja kun kerran vanhenemisesta jo puhuttiin, otetaanpa toinen usein vanhenemisen myötä mukaan tuleva ongelma käsittelyyn. Nimittäin erilaiset kuulovammat ja kuurous. Nämäkin voivat toki olla synnynnäisiä tai vammautumisen seurausta, mutta monelle huonokuuloisuus tulee eteen juuri vanhenemisen myötä. Aloitetaan huonokuuloisuudesta, joka on siis eri asia kuin kuurous. Huonokuuloiset pärjäävät usein kohtuullisen hyvin nykyaikaisten kuulolaitteiden kanssa. Mutta eivät aina. Kuulolaite nimittäin poimii huolellisesti myös äänilähteen ja kuulolaitteen välillä olevat häiriöäänetkin, eikä esimerkiksi esitystilaisuudessa kuulolaitteesta välttämättä ole apua ilman induktiosilmukkaa. Näitä induktiosilmukoita, jotka maksavat pienien tilojen parista satasesta isojen tilojen puolentoista tonnin vahvistimiin, ei vain ole niin monessa paikassa kuin pitäisi. Julkisten tilojen tai virastojen tiloissa ja kokonaisbudjetissa muutama satanen paremman kuuluvuuden aikaansaamiseksi myös huonokuuloisille ei pitäisi olla kynnyskysymys. Kysymys on oikeasti vain tahdosta.

Toinen mielenkiintoinen yksityiskohta, jota monesti ei tule ajatelleeksi on esimerkiksi YLE:n uutisten tekstitys. Huonokuuloinen seuraa mielellään tekstitystä, mutta se on usein kuulemma ala-arvoista. YLE on kommentoinut asiaa sanomalla, että onhan heillä viittomakieliset uutiset. Hyvä! Paitsi että huonokuuloiset eivät välttämättä osaa viittomakieltä, sillä se on kuurojen, ei huonokuuloisten, kieli. Olisiko se liikaa vaadittu, että jos tekstitys kerran tehdään, se tehtäisiin kunnolla? Ja vielä kuuroista: Tiesittekö, että viittomakieli on oma, luonnollinen kielensä, kuten esimerkiksi suomi tai ruotsi? Ja että Suomen viittomakieli on erilaista kuin vaikkapa Ruotsissa? Tämä tarkoittaa sitä, että kuuro voi osata erinomaisesti viittomakielen, mutta huonosti tai ei ollenkaan suomea. Suomi on viittomakielellä kommunikoimaan oppineelle kuurolle aidosti vieras kieli!

Näkövammaisista en lähde tässä enempiä kirjoittamaan, kun en aiheesta paljoa tiedä. Sen verran kuitenkin tiedän, että esimerkiksi nettisivujen pitäisi tarjota riittävästi kontrastia ja käytetyn kirjasimen oltava selkeä, jotta sivustosta saa selvää. Tässä on kuulemma julkishallinnossakin vielä tehtävää.