”Suuntautuneisuuden tuputtamisesta”

Pride 2011

Minulla ei ole omakohtaista kokemusta siitä, miltä tuntuu olla homoseksuaali. Muihinkaan seksuaalisiin vähemmistöihin en koe kuuluvani.  En tuo tätä esiin tuputtaakseni  heterouttani, vaan kertoakseni kirjoittajan, mahdollisesti vajavaisen, näkökulman.

 

Usein kun olen keskustellut seksuaalivähemmistöistä, yleensä homoista, joku sanoo jotakuinkin seuraavaa: ”Ei mulla mitään homoja vastaan ole, mutta ärsyttää kun sitä nykyään tuputetaan joka paikassa!”

 

Onhan tuossa pieni totuuden siemen. Ei muutama vuosikymmen sitten esimerkiksi televisiossa ollut homoja, aitoja tai näyteltyjä, samalla tavalla kuin nyt. Hyvä jos ylipäätään oli televisio kaikilla! Ei silloin samaa sukupuolta oleva pari voinut baarissa toisiaan suudella. Hyvä jos vieläkään. Jos ei henkilökunta enää heitä ulos, niin kyllä muutama asiakas vähintään pienen huutelun saa aikaiseksi. Huutelijoiden mielestä on ihan ok vähän huudella moisesta käytöksestä, mitäs tulevat tuputtamaan homouttaan. Menisivät niihin omiin paikkoihinsa.

 

Entäs arkisempi ympäristö? Koulun tai työpaikan ruokala tai taukohuone. Sieltä se homo taas maanantaiaamuna tulee kahvikupilliselleen ja kertoo kuinka hauskaa heillä oli puolison kanssa viikonloppuna. Kävivät kuulemma oikein elokuvissa ja illallisella. Kestämätöntä! Kehtaakin pilata toisten aamukahvin tuputtamalla homouttaan taas kaikille! Olisi vaikka kokonaan puhumatta parisuhteestaan, jos ei kerran voi olla hetero.

 

Ja se vielä se käsi kädessä kävely, ihan julkisella paikalla. Lasten nähden vielä! Miksi, voi miksi ne eivät voi pitää toisistaan kädestä kiinni kotonaan? Siellä ne eivät häiritsisi ketään, mutta kun tulevat, aivan vieraat ihmiset, julkiselle paikalle tuputtamaan suuntautumistaan!

 

Nyt. Mietippä edellä kuvattuja esimerkkejä omalle kohdallesi. Miltä tuntuisi, etenkin uuden rakkauden huumassa, olla kädet taskussa muualle vilkuillen, rakkaan ihmisen ollessa vieressäsi. Ei voi suudella, ei pitää kädestä. Et voi töissä kertoa kuulumisiasi. Puhut puolisosta tai kumppanista, et miehestä tai vaimosta. Välttelet aihetta, joskus lähimpien sukulaistesi tai ystäviesikin seurassa. Heti kun avaat suusi, pidät kädestä, oletkin yhtäkkiä homouden tuputtaja.

 

Tätä on edelleen elämä 2000-luvun Suomessa, tasa-arvoisten maiden kärkijoukoissa. On totta, että asenteet muuttuvat hitaasti, etenkin jos ne on ”ylhäältä” annettu, mutta omien ennakkoluulojen ei saa antaa haitata ihmisten onnen tavoittelua.  Tasa-arvoinen avioliittolaki olisi tässä askel oikeaan suuntaan. Demokraattisen oikeusvaltion tulisi suojella vähemmistöjä enemmistön ylivallalta, eikä sallia vähemmistöjen syrjintää enemmistön kulloisenkin mielipiteen mukaan. Se tuntuu välillä joiltakin lakiemme säätäjiltä unohtuvan.

 

Niin ja se tärkein: mitä tehdä, jos samaa sukupuolta olevien keskinäinen suutelu häiritsee? Hymyile tyytyväisenä siitä, että joillakin on ainakin hetken onni ja keskity vaikka huolehtimaan oman kumppanisi huomioimisesta. Kaikille, aikuisille ja lapsille, vastaus kysymykseen ”Miksi?”, pitäisi olla sama: Se tekee heidät onnelliseksi.

Puheeni vuoden 2011 puoluekokouksessa, tulevan synnyttäjän puolison oikeuksista

EU:n raskaudensuojeludirektiivin ja Suomen lainsäädännön ansiosta on työntekijällä, oli hän sitten virassa tai työsuhteessa, raskautensa aikana mahdollisuus käydä neuvolassa ja muissa tutkimuksissa myös työajallaan ilman ansionmenetystä. Tämä on hyvä, sillä se on osa yhteiskunnan tuesta lapsen saavalle perheelle.

 

Jo pitemmän aikaa eri yhteiskunnan toimijat ovat tiedostaneet tarpeen saada myös lapsen saajan puoliso sitoutettua tulevaan lapseen ja uuteen perhetilanteeseen. Tästä huolimatta odottavan puolisolle ei ole suotu mahdollisuutta osallistua yhteenkään neuvolakäyntiin tai tutkimukseen työajallaan ilman erityisiä työvuorojärjestelyjä tai ansionmenetystä. Tämä on yhteiskunnan kannalta toki kustannuskysymys, ja on hyvä muistaa, että  normaalisti sujuvassa raskaudessa tutkimukset ovat melko rutiininomaista tilanteen seurantaa mahdollisten ongelmien varalta. Olkoonkin, että tutkimusten ohessa käydyissä keskusteluissa olisi välillä hyvä kysellä puolisonkin kuulumisia ilman välikäsiä.

 

On kuitenkin muutama käynti, joilla puolisolla olisi erityisiä perusteita saada olla mukana mahdollisesta työvelvoitteestaan huolimatta. Näitä ovat, ainakin näin puolison silmin katsottuna, raskauden alkua ja siten myös perheen tilaa kartoittava ensimmäinen neuvolakäynti; ensimmäinen lääkärikäynti, jossa puolisokin voi esittää kysymyksiä ja ultraäänitutkimukset. Ultraäänitutkimukset ovat myös odottavan puolisolle erityisiä virstanpylväitä joissa raskaus ja tuleva lapsi konkretisoituvat. Näissä ultraäänitutkimuksissa myös usein selviää, jos kaikki ei olekaan edennyt toivotulla tavalla. Erityisesti tällaisessa tapauksessa tulevilla vanhemmilla tulisi olla yhdenvertainen mahdollisuus olla vastaanottamassa näitä uutisia.

 

Esitän, että Vihreä liitto ottaa ajaakseen lainmuutoksen, joka antaa tämän mahdollisuuden ilman työntekijälle koituvaa ansionmenetystä tai työvuorojärjestelyjä.

 

 

Edellä oleva puhe ei sinällään johtanut mihinkään, mutta ehdotin Vihreälle miesliikkelle, että tekisimme asiasta puoluekokousaloitteen vuoden 2012 puoluekokoukseen. Asiasta keskusteltiin jonkin verran ja aloitetta hienosäädettiin vielä Vihreän miesliikkeen kevätkokouksessa. Aloite sai sekä puoluehallituksessa, että puoluekokouksessa, parhaan mahdollisen vastaanoton. Aloite ja puoluehallituksen vastaus, sekä puoluekokouksessa asiasta tehty päätös ovat listan ensimmäisenä (pdf).

Blogista ja ehdokkuudesta

Poliittisia puheita olen muutaman pitänyt ja näitä puheita varten kirjoittanutkin, mutta blogia en ole koskaan pitänyt. Ensimmäiseen blogikirjoitukseen sopii siis hyvin aiheeksi blogin pitäminen. Ja koska tämä sivusto on perustettu poliittisiin tehtäviin pyrkimisen edesauttamiseksi, aion kirjoittaa jonkun rivin ensimmäistä kertaa ehdokkaana olemisesta.

 

Joillekin blogi on kuin päiväkirja. Sinne kirjoitetaan tekemisiä ja tuntemuksia, se suojataan salasanalla ja sitä saavat lukea vain tarkkaan valitut. Sitten voidaan kirjoitella ansaintamielessä. Mitä enemmän lukijoita, sitä enemmän mainosrahaa. Sitten on esimerkiksi tämä blogi, jolla yritän välittää ajatuksiani yleisen mielipiteen muokkaamiseksi, keskustelun herättämiseksi ja… no, saadakseni ääniä. Kaikissa mahdollisissa vaaleissa.

 

Tästäpä pääsemmekin mielenkiintoisen asian äärelle. Silloin tällöin lueskelen Oden ja Jyrki Kasvin blogeja. Ja niitä muuten lukee muutkin. Kuten Halla-ahon Scriptaa tai Arhinmäen tekstejäkin. Eikä esimerkiksi Stubbinkaan tarvitse ihan itsellensä kirjoittaa. Nämä ihmiset ovat kirjoittaneet. Ja sitten vielä vähän… kirjoittaneet. Jossakin vaiheessa, vaalien tai kirjoitusten kautta, on päästy asemaan, jossa herättää kiinnostusta, vaikka asiaa ei aina olisikaan. Ja silloinpa vasta ne kirjoitukset, jotka herättävät huomiota, vasta herättävätkin huomiota!

 

Mutta miten minä pääsen siihen? Katsotaanpa. On minulla ainakin asiaa, mutta erottuuko se? Onko asiani niin huomiota herättävää? Pitäisikö siitä varta vasten tehdä? Jaksaako joku innostua espoolaisen kunnallispoliitikoksi pyrkivän miehen jorinoista? No, eiköhän joku kaveri tai puoluetoveri edes muutaman lue.

 

Erottumisesta pääsenkin huteralla aasinsillalla ehdokkaana olemiseen. Jossa siis ei voi menestyä, jos ei vähän erotu. Mutta se ehdokkuus. Viimeksi tämä ehdokkuus konkretisoitui kun olin ostamassa uusia silmälaseja. Silmälasit ovat näet kätevät. Niillä näkee paremmin. Niissä myös usein näyttää paremmalta. Ne keskittävät katsojien katseen silmiin ja silmillä, niillä hurmataan äänestäjät. Tai niin ainakin minun on annettu ymmärtää. Niinpä suhtauduin aiempaa huolellisemmin lasien valintaan, kuunnellen herkällä korvalla vaimoani ja kotimatkani varrella ahkeroivan optikkopariskunnan jäsentä. Nimittäin pieni epävarmuus alkoi yhtäkkiä hiipiä mieleeni. Mitä jos lasit OIKEASTI vaikuttavat sen ratkaisevan muutaman äänen verran? Hyvä ulkonäkö kun ei politiikassakaan haittaa. Mutta auttavatko yhdet silmälasit niin paljon? Muuten kuin olemalla pois minua katsovan nenältä? En todella tiedä. Eikä tämä varmasti ole ainoa yksityiskohta, jota tulen vastaisuudessa miettineksi.

 

Yritän kuitenkin olla oma itseni. Ja nimenomaan yritän, sillä jossakin tilanteessa saatan vahingossa alkaa pönöttämään. Ja kun pönöttää, alkaa suoltamaan pönötyshabitukseen sopivaa puhetta, joka kuulostaa hyvältä, mutta ei kerro mitään. Päästämään suustaan mattoa, johon voi kääriytyä, kun vähän jännittää. Tällaisia vahinkoja on nähty sattuvan taitavillekin pönötyksen vastavoimille.

 

Vaikka minulla lienee kyllin haastetta saada itseni edes varasijalle, saatika saada tästä sivustosta edes joita kuita kiinnostava, lisään itselleni vielä yhden. Mahdollisesti vaikean. Tavoitteeni tälle sivustolle ja erityisesti tuleville pyrkimyksilleni poliittisena toimijana on, että en ala tärkeän näköisenä pönöttämään. Muistuttakaa, jos joskus pääsee unohtumaan.