Esteettömyys koskee sinuakin

Vaikka kulkisit omin jaloin ja aistisi ovat teräviä, esteettömyyden vaatimukset tulevat koskemaan sinuakin. Jos et vielä tiedä miten tai miksi, lue eteenpäin. En ole tässä asiassa paras asiantuntija, mutta ainakin mitä tulee liikkumisen esteellisyyteen, voin suositella Marko Hennon ja Mika Leväsen sivuja. Tuomas Tuure on myös kirjoittanut aiheesta varsin sattuvasti. Mutta ensin muutama kuukausi taaksepäin.

 

Mummoni on jo jonkun vuoden ollut huononemaan päin. Jalat kantavat huonosti ja pyörätuoli onkin nykyään pääasiallinen kulkuväline. Viime kesänä lähdimme äitini, siskoni ja mummoni kanssa päiväretkelle mummoani lähinnä olevissa keskuksiin, Turkuun ja Naantaliin. Mummon kodin luona pakkasimme hänet autoon ja viikkasimme pyörätuolin takakonttiin. Aluksi ohjelmassa oli leppoisaa käveleskelyä Turun torilla ja torikahvit, joista ainakin mummolla oli aikaa. Saimme auton yllättävän lähelle toria parkkiin ja auttelimme mummon tuoliinsa. Ja ei kun torille! Jossa on kivetty pohja. Onneksi ei sentään ns. perinteinen mukulakivi, sillä sellaisella torireissu olisi jäänyt tyystin tekemättä. Nyt ei saatu kuin tervejalkaisille vähän hikeä pintaan. Mutta pyörien edessä olevaa maastoa sai kyllä tarkkailla!

 

Turun reissumme päättyi pieneen puotiin pistäytymiseen, jonka kynnyksen yli porukan vantterimpana mummoni tuoleineen avitin. Suuntasimme Naantaliin. Kun olimme pari kierrosta keskustan ympäri pyörineet löysimme viimein pysäköintipaikan ja suuntasimme Naantalin keskustan läpi kohti rannan ravintoloita aikomuksenamme syödä kunnolla. Matkalla kohti rantaa oli useita risteyksiä. Suurimmassa osassa niistä ei ollut luiskaa, eivätkä kaikkien reunukset muutenkaan olleet kovin matalia. Jos olet joskus nostellut lastenvaunuja kadun reunan yli, olet vähän jyvällä. Paitsi että nyt kyydissä oli aikuinen ihminen. Kävelytien reuna: painoa taakse, ettei keula tökkää. Kannattelua, ettei mennä ryminällä alas. Takaisin kävelytielle, nostetaan eturenkaat ilmaan, että päästään reunakiven yli ja nostetaan takarenkaat perässä. Paino taakse, kevennys, eturenkaiden ja taas takarenkaisen nosto. Paino taakse, kevennys, eturenkaisen ja taas takarenkaiden nosto…

 

Melko pian oppi katsomaan onko jossakin muussa kuin lähimmässä kohtaa reunakiveystä joku matalampi kohta, josta edes takarenkaat suurempikokoisina menisivät sujuvasti yli. Pääsimme rantaan. Rannassa oli Naantalin vanhoja satamamakasiineja ja rakennuksia ravintoloiksi ja myymälöiksi muutettuna. Löysimme melko nopeasti ravintolan, jonka ruokalista oli mallillaan ja terassillekin pääsi pyörätuolilla varsin kohtuullisesti. Mummoni piti päästä käymään vessassa. Pöytämme oli vessaa lähinnä, mutta matka oli melkoinen. Nimittäin viisi askelmaa alas, joista kolme tavallista korkeampia.

 

Viisi.     Askelmaa.

 

Lopussa kaakelilattia, joka oli märkä. Tiedustelimme naisten vessan tilat ja huomasimme vessan riittävän isoksi. Lattiakaan ei ollut liukas. Otimme siskoni, sairaanhoitajan, kanssa mummoni kainaloista kiinni ja lähdimme taluttamaan. Kaksi ensimmäistä, matalampaa askelmaa, menivät hyvin. Sitten olimme jumissa. Mummoni näet piti rappusten kaiteesta kauhuissaan kiinni. Olihan hän aiemmin viikolla kaatunut jo kaksi kertaa sairaanhoitajan ja myöhemmin äitini otteen livetessä. Sain vakuutettua mummoni siitä, että minun ja siskoni otteesta hän ei lipeäsi, me vaikka kantaisimme hänet alas. Ote heltisi ja matka jatkui. Odottelin pöydässä ja kun aika koitti  hoidimme siskoni kanssa mummomme portaikon yli, nyt ylös päin. Ei kuulemma ainakaan siihen vessaan enää sillä matkalla…

 

Syötyämme jatkoimme matkaa ja kävimme muun muassa eräässä puodissa ja Naantalin vanhassa kirkossa. Puodissa oli ramppi ovelle, mutta ovella melkein kymmenen sentin kynnys. Sellainen kynnys, josta ei voi mennä pyörätuolilla etuperin. Muuten kyytiläinen olisi todennäköisesti nenällään. Tämän olin onneksi oppinut jo aiemmin. Naantalin kirkossa oli myös upea pitkä ramppi kirkon sisäänkäynnin jälkeen, jonka avulla pääsi pyörätuolillakin mukavasti tutustumaan alttarin ja saarnastuolin yksityiskohtiin. Mutta ovella oli kymmenen sentin kynnys ja raskaat ovet. Onneksi oli porukkaa mukana. Teräksinen ramppikin löytyi eteisestä paluumatkalla, mutta eihän sitä tullut mennessä huomattua. Sankarihaudatkin tarkastimme. Vaikka pyörätuolin työntäminen pehmeäksi haravoidun hiekan läpi työstä kävikin. Ja minä sentään edelleen olen ihan kohtuullisen hyvässä kunnossa!

 

Jos tekstistä ei käynyt jo ilmi, tämä kaikki tulee huomattavalla todennäköisyydellä koskemaan myös sinua. Kun saat lapsia, työntelet rattaita. Jos lapsia tulee kaksi kerralla tai lyhyen aikavälin sisään, alkavat nekin rattaat painamaan. Alkaa yllättäen kiinnostamaan, onko reitillä portaita tai korkeita kynnyksiä. Kun elät vanhaksi, jalka ei enää nouse kuten ennen. Ei ehkä ollenkaan. Ja rollaattorin pyörän edessä oleva reunakiveys voi olla ylitsepääsemätön este. Tai mitä jos ihan yksinkertaisesti joudut onnettomuuteen? Missä kaupoissa käyt sen jälkeen? Kenen luona kylässä?

 

Ja kun kerran vanhenemisesta jo puhuttiin, otetaanpa toinen usein vanhenemisen myötä mukaan tuleva ongelma käsittelyyn. Nimittäin erilaiset kuulovammat ja kuurous. Nämäkin voivat toki olla synnynnäisiä tai vammautumisen seurausta, mutta monelle huonokuuloisuus tulee eteen juuri vanhenemisen myötä. Aloitetaan huonokuuloisuudesta, joka on siis eri asia kuin kuurous. Huonokuuloiset pärjäävät usein kohtuullisen hyvin nykyaikaisten kuulolaitteiden kanssa. Mutta eivät aina. Kuulolaite nimittäin poimii huolellisesti myös äänilähteen ja kuulolaitteen välillä olevat häiriöäänetkin, eikä esimerkiksi esitystilaisuudessa kuulolaitteesta välttämättä ole apua ilman induktiosilmukkaa. Näitä induktiosilmukoita, jotka maksavat pienien tilojen parista satasesta isojen tilojen puolentoista tonnin vahvistimiin, ei vain ole niin monessa paikassa kuin pitäisi. Julkisten tilojen tai virastojen tiloissa ja kokonaisbudjetissa muutama satanen paremman kuuluvuuden aikaansaamiseksi myös huonokuuloisille ei pitäisi olla kynnyskysymys. Kysymys on oikeasti vain tahdosta.

 

Toinen mielenkiintoinen yksityiskohta, jota monesti ei tule ajatelleeksi on esimerkiksi YLE:n uutisten tekstitys. Huonokuuloinen seuraa mielellään tekstitystä, mutta se on usein kuulemma ala-arvoista. YLE on kommentoinut asiaa sanomalla, että onhan heillä viittomakieliset uutiset. Hyvä! Paitsi että huonokuuloiset eivät välttämättä osaa viittomakieltä, sillä se on kuurojen, ei huonokuuloisten, kieli. Olisiko se liikaa vaadittu, että jos tekstitys kerran tehdään, se tehtäisiin kunnolla? Ja vielä kuuroista: Tiesittekö, että viittomakieli on oma, luonnollinen kielensä, kuten esimerkiksi suomi tai ruotsi? Ja että Suomen viittomakieli on erilaista kuin vaikkapa Ruotsissa? Tämä tarkoittaa sitä, että kuuro voi osata erinomaisesti viittomakielen, mutta huonosti tai ei ollenkaan suomea. Suomi on viittomakielellä kommunikoimaan oppineelle kuurolle aidosti vieras kieli!

 

Näkövammaisista en lähde tässä enempiä kirjoittamaan, kun en aiheesta paljoa tiedä. Sen verran kuitenkin tiedän, että esimerkiksi nettisivujen pitäisi tarjota riittävästi kontrastia ja käytetyn kirjasimen oltava selkeä, jotta sivustosta saa selvää. Tässä on kuulemma julkishallinnossakin vielä tehtävää.

Ajatuksia subjektiivisesta päivähoito-oikeudesta.

Vaalikoneissa on kyselty subjektiivisesta päivähoidosta ja niinpä siitä on riittänyt keskustelua kunnallisvaaliehdokkaiden ja kansalaisten kesken. Minulla ei ole asiaan yksiselitteistä vastausta, koska kysymyskään ei ole yksiselitteinen. Subjektiivisessa oikeudessa päivähoitoon on kyse yksinkertaisimmillaan siis siitä, että saako pientä lasta hoitava vanhempi halutessaan passittaa vanhemman lapsen tai lapset päiväkotiin, vaikka on itse kotona.

 

Päivähoitopaikan yksikköhinta lasta kohden oli Espoossa vuonna 2010 1176 euroa. Pari lasta tekee jo reippaasti kolmatta tonnia. Tästä lähtökohdasta ajatellen on ihan asiallista miettiä, että pitääkö vanhemmilla olla yksipuolinen oikeus laittaa lapsi tai lapset päivähoitoon, jos ainakin toinen vanhemmista on kotona. Tämän lisäksi viime aikoina lukemieni juttujen perusteella lasta pitäisi pitää kotona kolmevuotiaaksi asti, koska päiväkotiympäristö ei tätä pienemmälle sovi. Vastaus vaikuttaa siis selvältä.

 

Mutta entä jos tämä pienin lapsi on syystä tai toisesta paljon hoitoa vaativa? Entä jos tämän lisäksi vanhempi on vielä yksinhuoltaja? Tai entä jos puoliso ei voi öisin auttaa, koska on silloin töissä? Tai päivisin töitä tekevän pitää saada levätä yönsä. Eräässä asiasta käydyssä keskustelussa sanottiin ykskantaan, että jos vanhempi tai vanhemmat eivät selviä kaikista lapsistaan ilman päivähoitoa, pitää tehdä lastensuojeluilmoitus. Hänelle vastattiin, että aidon lastensuojelutapauksen ja helppohoitoisen lapsen väliin mahtuu 10 000 erilaista tapausta, joissa lastensuojelu on liian ankara (ja kallis) toimenpide, kun asian voisi ratkaista sillä, että lapsi olisi edes pari kolme päivää viikosta esimerkiksi päivähoidossa tai kerhossa. Mutta kysymys kuuluu: Kuka päättää ja millä perusteilla?

 

Eikä pidä unohtaa sitäkään, että kun lapset vähän vanhenevat, he haluavat käydä päiväkodissa leikkimässä uusien kavereittensa kanssa. Tässä oppii samalla niitä ryhmätyötaitoja, joita koulussa jo hyvinkin tarvitaan. (Toisaalta: päiväkodissa ja esikoulussa olleet lapset ovat ilmeisesti jonkin verran levottomampia, kuin ”suoraan kodista” tai perhepäivähoidosta kouluun tulleet…).

 

Näihin lapsen päivähoitokavereihin liittyy myös osaltaan eräs keskustelu, jota kunnallisvaaleihin liittyvän katukampanjoinnin yhteydessä kävin. Muuan nainen oli harmissaan siitä, että nykyään vain työnnetään lapset päivähoitoon, vaikka hänkin kasvatti lapset kotonaan niin pitkään kuin äitiyslomalla oli. Hän oli kuitenkin kanssani samaa mieltä siitä, että joskus se pienin lapsi voi olla niin vaativa, että vanhemmalle on ihan kohtuullista antaa vähän helpotusta. Se mikä tätä naista kuitenkin eniten harmitti oli se, että afrikkalaisperäiset maahanmuuttajanaiset (hän ilmaisi asian hiukan suorasukaisemmin…) laittavat kaikki lapsensa päivähoitoon ja menevät sitten… kotiinsa nukkumaan. (Ja miksi niitten pitää edes tehdä niin paljon lapsia, kun maailma muutenkin ylikansoittuu… Tähän on useampikin syy, mutta se olisi jo oma kirjoituksensa.)

 

”Toisen polven maahanmuuttajat”, eli suomalaiset lapset joiden vanhemmat ovat ulkomailta, ovat suomalaisvanhempien lapsia selkeästi korkeammassa syrjäytymisriskissä. Kantaväestöä useammin nämä vanhemmat ovat myös esimerkiksi työttömiä tai vähintäänkin niin suuren lapsikatraan vanhempia, että joku on kuitenkin niin pieni, että tulisi hoidetuksi kotona. Monta päivähoitopaikkaa jäisi käyttämättä ja paljon rahaa säästyisi.

 

Mutta huomatkaa: Kotona hoidetut ulkomaalaistaustaisten lapset eivät kotoudu! Aivan ensimmäinen asia kotouttamisessa on kielen oppiminen. Ja vaikka muuan helsinkiläinen kuntavaaliehdokas muuta väittikin, on aivan selvää, että suomalaisessa kunnallisessa päiväkodissa lasten ja hoitajien yhteinen kieli on suomi (tai ruotsi). Jos haluaa leikkiä kaikkien kanssa ja ymmärtää mitä hoitajat sanovat, on opittava suomea. Peruskoulun alussa kotona kasvatettu ja vanhempien kanssa perheen kansalliskieltä puhunut lapsi ja päivähoidossa suomea oppinut eroavat toisistaan kuin yö ja päivä. Ja silläkin on todella eroa, onko kieltä käyty opettelemassa parina kolmena päivänä viikossa muutama tunti kerrallaan, vai onko päivähoidossa oltu täydet arkiviikon päivät. Pitäisikö subjektiivinen päivähoito mahdollistaa siis maahanmuuttajien lapsille ja kaikille yksinhuoltajille? Tai vielä vaikeahoitoisten lasten vanhemmille? En osaa sanoa.

 

Olen kuitenkin sitä mieltä, että subjektiivisen päivähoidon oikeutuksesta voidaan keskustella ja sieltä(kin) hakea säästöjä, mutta sääntöjen on oltava inhimillisiä ja kokonaisuus huomioon ottavia.

 

Ehdotuksia syrjäytymisen ehkäisyyn

Tämä kirjoitus on luettelo ongelmista, ratkaisuista ja ideoista. Tällä tämä asia ei vielä ”tule valmiiksi”, mutta tuon ainakin oman näkökulmani tähän keskusteluun. Osa ehdotetuista ratkaisuista ei vaadi edes merkittäviä lisäpanostuksia tai ”ylimääräistä” vaivaa.

Lopussa on myös yhteenveto 4.10.2012 Espoon Leppävaaran Sellon kirjastossa pidetystä ”Poikien ja nuorten miesten syrjäytyminen” -paneelista, jonka pääjärjestäjänä olin. Panelisteja oli kuudesta eri puolueesta allekirjoittaneen mukaan lukien ja kaikki olivat espoolaisia kunnallisvaaliehdokkaita. Samassa tilaisuudessa julkaistiin myös Vihreän Miesliikkeen kannanotto, joka keskittyi erityisesti koulun rooliin poikien ja nuorten miesten syrjäytymisen ehkäisyssä.

 

Ongelmat, ratkaisut ja ideat:

 

  • Sosiaalitoimi ei aina saa lasta koskevan rikosoikeuskäsittelyn jälkeen tietoa oikeuden ratkaisusta, koska poliisi voi unohtaa lähettää tämän tiedoksi sosiaalitoimelle. Tälläkin hetkellä poliisilla on kuitenkin mahdollisuus saada tuomio tiedoksi automaattisesti lisäämällä esitutkintapöytäkirjan loppuun pyyntö oikeuden ratkaisun lähettämisestä tiedoksi. Jos rikostapauksessa lapsi on asiaan osallinen,  uhri tai tekijä, käräjäoikeus voisi automaattisesti lähettää tuomion tiedoksi myös lapsen kotipaikkakunnan lastensuojeluun.
  • Kuraattori, koulupsykologi tai terveydenhoitaja ei aina ole saatavilla, sillä osa oppilashuollon työntekijöistä palvelee useampaa koulua. Mitoitus on tehty keskimääräisen tarpeen mukaan kustannusten säästämiseksi. Tästä voi hyvinkin seurata, että akuutin oppilashuollon asiantuntemusta vaativan tilanteen tullessa eteen kuraattori voi olla toisessa koulussa ja terveydenhoitaja koulutuksessa. Asian käsittely voi viikonlopun lähestyessä siirtyä monella päivällä, vaikka tilanne olisi paras hoitaa heti. Oppilashuollon eri ammattilaisilla voisi olla soittorinki tai muu järjestely, jolla toisesta koulusta voitaisiin mahdollisimman nopeasti saada paikalle oppilashuollon ammattilainen.
  • Isien syrjintä huoltajuuspäätöksissä voi aiheuttaa sen, että huoltajaksi tulee valittua huonompi vaihtoehto. Tämä voidaan korjata asenteita ja ohjeistusta korjaamalla ja lisäämällä.
  • Lastenhoitajien ja opettajien tulee olla päteviä ja heidän koulutuksessaan on otettava riittävästi huomioon lastensuojelun näkökohdat.
  • Etsivä nuorisotyö ei välttämättä saa tarpeeksi ajoissa tietoa esimerkiksi potentiaalisesta koulupudokkaasta. Tässä poliisi voi, ainakin joissakin tapauksissa, olla mahdollisesti apuna. Poliisin kohdatessa nuorisolain tarkoittama nuori nämä voisivat tiedottaa asiasta etsivälle nuorisotyölle. Tietojen luovutussäännös on Nuorisolaissa jo olemassa, mutta en ole koskaan nähnyt esimerkiksi poliisille tehtyä ohjeistusta tietojenluovutusta koskien. (Laki ei tältä osin tosin ole aivan yksiselitteinen, koska viranomaisen pitää tehdä ratkaisu siitä, onko kyseessä erityisiä perusteita ilmoituksen tekemiselle.)
  • Erilaisia harrastusmahdollisuuksia on tuettava. Yksi tapa olisi jo muutenkin monitoimikeskuksina toimivien koulujen yhteyteen rakennettava varasto eri yhdistysten harrastusvälineitä varten. Varaston kustannukset verrattuna varsin kalliisiin nykyaikaisiin luokkatiloihin ovat hyvin pienet, mutta se antaisi monelle yhdistykselle huomattavasti paremmat mahdollisuudet harrastustoiminnan järjestämiseen.
  • Nuorisotoimi ja etsivän nuorisotyön toimijat voisivat ohjata nuoria erilaisten harrastusten pariin ja jopa tukea niitä. Jos nuorella ei ole työpaikkaa eikä mitään mielekkääksi katsottavaa tekemistä, on sohvan tai tietokoneen äärellä olevalle toimistotuolille jämähtäminen entistä todennäköisempää. Harrastukset, olivat ne mitä tahansa, pitävät ihmisen vireänä ja rytmittävät työttömänkin arkea.
  • Toisen polven maahanmuuttajat, varsinkin pakolaisten lapset, katkeroituvat ja usein myös radikalisoituvat. Tämä johtuu mm. oman suvun menneisyyden sekä aikaisemman aseman ja nykyisen, usein puhtaasti etnisyyteen perustuvasta syrjinnästä johtuvan, huonon aseman välisestä ristiriidasta. Maahanmuuttajien ja heidän lastensa integraatioon on löydettävä keinoja.
  • Kolmannen sektorin, eli lasten ja nuorten hyvinvointiin liittyvän vapaaehtoistyön ja erilaisten yhdistysten toimintaedellytykset on turvattava ja hyödynnettävä. Kunnan velvollisuus on tästä riippumatta huolehtia siitä, että jokainen kuntalainen saa tarvitsemansa palvelun.
  • Huostaanotetun lapsen täyttäessä 18 huostaanotto päättyy ja nuori aikuinen saa jälkihuoltona asunnon ja kuukausittain rahaa. Monilla omien siipien kokeilu tarkoittaa tässä vaiheessa sitä, että ”menetetty nuoruus” otetaan takaisin. Rahan saanti ei tässä tilanteessa velvoita mihinkään, eikä täten motivoi yrittämäänkään. Tässä kohtaa etsivän nuorisotyön asiantuntemus olisi omiaan.

 

 

Vihreän Miesliikkeen ”Poikien ja Nuorten miesten syrjäytyminen” -paneeli 4.10.2012

Olin järjestämässä Vihreän Miesliikkeen edustajana paneelia poikien ja nuorten miesten syrjäytymisestä. Poliittisille tilaisuuksille tyypillisesti yleisöä ei ollut juuri panelisteja enempää, mutta keskustelu oli hyvää ja paikalla ollut ”vihreä veteraani” Ville Komsi yltyi kehumaan kaikkia panelisteja asiallisesta ja keskustelevasta otteesta. Paneelin aluksi esiteltiin lyhyesti Vihreän Miesliikkeen kannanotto, joka painottui erityisesti koulupudokkuuteen ja koulun rooliin poikien ja nuorten miesten syrjäytymisen ehkäisyssä. En luettele sen tarkemmin mitä kaikkea panelistit sanoivat, mutta esittelen muut panelistit ja kerron samalla mitä minulle jäi heidän kommenteistaan mieleen.

 

Kokoomusta edusti Kai Lintunen. Hän toi esiin, ja alkuosan kuultuani ajattelin ”tyypillisen kokoomuslaisesti”, näkemyksen siitä, että syrjäytynyt ihminen ei tuota yhteiskunnalle mitään. Mutta se minkä hän myös osuvasti huomioi, ei myöskään itselleen! En tiedä miten pitkälle Lintunen oli asiaa ajatellut, mutta itselleni tuli mieleen, että tämän tuoton ei tarvitse olla suoraan rahassa mitattavaa, esimerkiksi verotuloa. Vapaaehtoistyö tai harrastuksien mahdollistaminen ovat arvokkaita sinänsä.

 

Ruotsalaisen Kansanpuolueen Tove Westerlund kertoi itsekin opettajan urallaan huomanneensa selkeän eron tyttöjen ja poikien välillä. Hänestä koulut on tehty tytöille. Hän myös huomautti aiheellisesti, että vaikka lain silmissä ihminen on täysi-ikäinen jo 18-vuotiaana, voi tosiasiallinen aikuisuus alkaa vasta 25-, jopa 30-vuotiaana. Tämä on osaltaan huomioitu juuri aiemmin mainitsemassani Nuorisolaissa, sillä nuorisolaissa nuorella tarkoitetaan alle 29-vuotiasta ja esimerkiksi koulutukseen liittyvät tiedonluovutussäännökset koskevat alle 25-vuotiaita. Tätä lakia toivoisi vain sovellettavan reippaammin.

 

Sosiaalidemokraatteja edusti Pekka Vaara. Vaara on Aseman Lapset ry:n hallituksen puheenjohtaja. Hän kysyi läsnäolijoilta arvauksia siitä, millä rahalla Helsinki tukee Kampissa sijaitsevaa Walkers-kahvilaa, joka on osa Aseman Lapset ry:n toimintaa. Parin ”nolla euroa” heiton jälkeen Vaara kertoi, että vielä vähemmällä. Kun Walkersin perustamisesta aikanaan Helsingin kaupungin kanssa sovittiin, Aseman Lapset ilmoittivat, että he eivät sinänsä tarvitse tukea, sillä heillä on omat rahoituslähteensä. Kaupungin kanssa tehtiin kuitenkin herrasmiessopimus, jonka mukaan kaupunki tukee kahvilan toimintaa kaupungin perimän vuokran verran. Näitä herrasmiehiä oli Vaaran mukaan vuoden tai pari, sitten alkoi laskuja tulla. Tällainen toiminta ihmetyttää. Toki kaupunki saa tämän nuorisotyön nyt täysin ilmaiseksi, kolmannen sektorin palveluna, mutta kyllä minusta olisi kohtuullista edes tila antaa ilmaiseksi käyttöön.

 

Espoon vasemmistoa edusti Abdi-Rashid Mohamud. Mohamudin puheenvuoroista jäi koskettavimmin mieleen hänen esimerkkinsä itsemurhan tehneestä nuoresta. Kun nuori tekee itsemurhan, koko yhteisö suree. Haudalle tuodaan valtavasti kynttilöitä. Missä nämä ihmiset olivat ennen itsemurhaa? Tämä kommentti jäi elävimpänä mieleeni, ehkä siksikin, että minulla ei ole tähän vastausta.

 

Piraattipuolueen Mikko Nummelin esitti osaratkaisuksi resurssipulaan ns. avoimen lähteen oppikirjoja, jotka ovat siis talkootyönä tehtyjä oppikirjoja. Mielestäni ajatus on hyvä, kunhan huolehditaan siitä, että ne noudattavat opetussuunnitelmaa ja on tehty neutraalisti ja tasapuolisesti. Tarkastuksen voisi mielestäni tehdä sama instanssi, joka tarkastaa eri kustannusosakeyhtiöiden kirjat nytkin. Toinen Nummelinin esille tuoma asia oli teini-iässä opittujen käyttäytymismallien ja asenteiden iskostuminen kiinteäksi osaksi sillä hetkellä vielä teini-iässä olevan ihmisen myöhempääkin elämää. Hän piti tärkeänä, että tähän pystyttäisiin puuttumaan.

Papan ja Niinistön tavalliset teot.

Tässä on jo toista viikkoa ihailtu tai taivasteltu presidentti Niinistön perustaman työryhmän tuloksia nettisivulla tavallisia.fi. Omiin silmiini osuneista teksteistä suurin osa pitää ajatuksia sinänsä ”ihan kivoina”, mutta tehottomina. Olen osittain samaa mieltä, mutta ensin kehun presidentti Niinistöä.

 

Monissa kirjoituksissa kaikki minkä työryhmän nettisivuilla voidaan katsoa menneen pieleen, on henkilöitynyt Niinistöön. Mutta muistetaanpa nyt: Presidentti Niinistö teki minkä lupasi, kun perusti työryhmän. Osoitti arvojohtajuutta yrittämällä jakaa arvoja. Hyviä arvoja, vieläpä! Valitettavaa vain on, että Presidentin valta rajoittuu tältä osin vain arvojen viestimiseen.  Tämä on sääli, sillä on ilman muuta selvää, että jos kaikki, tai edes 10% useampi ihminen kuin nyt, noudattaisi sivuilla esitettyjä neuvoja, vaikutus olisi valtavan positiivinen. Mutta näin ei todennäköisesti tule käymään. Itsekin keskityn lähinnä omaan poikaani, jonka syrjäytymisen ehkäisy on minulla ihan ykkösasia. Nettisivuilla esitetyt neuvot ovat tässä erinomaisia. Tosin, näin me olimme vaimoni kanssa jo ennen lapsen alulle panoa muutenkin meinanneet tehdä.

 

Mutta korostetaan vielä: Neuvot ovat hyviä, eivätkä ne sulje pois viranomaistoimintaa. Koko sivuston ongelma on siinä, että ne ovat vain Internettiin kirjattuja sanoja. Miten ne auttavat niitä, joilla ongelmat ovat päällä tai tulossa päälle? Miten ne auttavat, kun esimerkiksi nuorukainen ase- tai siviilipalveluksen jälkeen huomaa, että ei ole työ- tai opiskelupaikkaa?  Miten ne auttavat niiden vanhempien lapsia, tai lapsia itsejään, joilla on alkoholin käytön tai mielenterveyden ongelmia? Miten se auttaa niitä lapsia, joiden vanhemmilla ei ole edes rahaa sellaiseen tietokoneeseen ja nettiyhteyteen jolla näitä sivuja viitsisi edes katsoa? Tämä asia saattaa joskus unohtua ihmisiltä, jotka varailevat ravintolan pöytää älypuhelimellaan.

 

Pappa. Äitini isä. Hänen kuoltuaan talotoimikunnan tomera puuhanainen antoi apunsa ja rekrytoi vieläpä pari ukkoa pihaltakin kaljaa juomasta tavaroita kantamaan. Toinen kantamaan komennetuista kertoi molemmista yleisistä liikutuksista johtuen, kuinka pappani oli asukastoimikunnan ahkera työmyyrä vuosikymmenet. Joskus olivat hoitaneet talon asioita tämän kantajan kanssa ihan kahdestaan, joskus oli ollut useampikin innokas yhteisten asioiden hoitoon. Pappani asui viimeiset vuotensa, yli kaksi vuosikymmentä, Vantaan Länsimäessä hyvin edullisissa vuokra-asunnoissa. Alhainen hintataso näkyi naapurustossakin. Oli työttömiä ja matalan palkkatason ammateissa toimivia, suomalaisia ja muita kansallisuuksia. Viimeistä kertaa tavaroita pakkaamaan mennessämme alaoven lasi oli rikki. Pappani joutui talossa pahoinpidellyksikin jokunen vuosi sitten.

 

Pappani sai paljon aikaan, talossa asuessaan. Paljon aivan tavallisia tekoja. Hänen luonaan kävi nuoria kahvilla kertomassa kuulumisiaan. Pappa saattoi tehdä ruokaakin vierailleen, ennen kuin nämä jatkoivat nuorisotalolle tai muihin rientoihin. Varhaisimmat nuoret toivat myöhemmin omia lapsiaankin näytille. Esimerkiksi yhdeltä nuorelta pappani osti stereot, jotta nuorella olisi rahaa asepalveluksensa aikana. En muista, ostiko nuorukainen stereoitaan koskaan takaisin, mutta papalla ne olivat ainakin asepalveluksen ajan käytössä. Pihan hän haravoi, itsepäisesti, aina yksin. Istutti kukat kukkapenkkeihin. Perusti kirpputorin, jonka tuotoilla taloyhtiön lapsia vietiin Serenan ja Flamingon kylpylöihin polskimaan. Kirjelmöi kaupunkia koripallokentän huonosta kunnosta, jota kohennettiinkin. Selvitti yhdessä poliisin ja sosiaalitoimen kanssa nuorten tilaa Länsimäessä ja oli ensimmäinen allekirjoittaja, kun kaupungilta vaadittiin nuorille skeittipuistoa, jotta edellä mainittujen toimijoiden ajattelemat uhkakuvat eivät toteutuisi. Skeittipuistokin tuli ja on edelleen käytössä. Pappani kertoman mukaan joku kaupungin virkamiehistä tai valtuutetuista oli kysynyt, voitaisiinko se nimetä pappani mukaan, johon pappani oli nauraen vastannut, että ”Sen kun vaan!”. (Ehdotus ei mennyt läpi, vaikka Laurinpuisto olisi Vantaan nimistöön sopinutkin…)

 

Hyvän tekeminen jatkui kuoleman jälkeenkin. Iso osa pappani jäämistöstä lahjoitettiin asukastoimikunnan kirpputorille. Tämä oli toki käytännöllistäkin. Pakastimessa olleet elintarvikkeet vietiin säkissä pihalle eikä aikaakaan, kun säkki oli naapureiden toimesta tyhjä. Syykin tuli epäsuorasti ilmi, kun tämä tomera puuhanainen kertoi joskus tuovansa töistäänkin ruokaa talon köyhille. Kyllä köyhät toisistaan huolta pitävät. Muiden ei tarvitse, mutta noinkohan nettisivuston ohjeiden jälkeen Vantaan omakotitaloasukkaista monikin menee esimerkiksi Länsimäkeen järjestämään pappani entisen kodin pihalle yhteisölliset grillijuhlat? Jalkapallo-otteluun nyt tietennkin tulee kuljetettua pari lasta oman ohessa.

 

Edellisestä huomaamme, että tavallisilla teoilla on ilman muuta paikkansa. Mutta huomaamme myös, että yhteiskuntaakin tarvitaan. Alkoholismista tai mielenterveyden ongelmista ei parannuta aivan tavallisilla teoilla vaan apuun tarvitaan myös yhteiskunnan tarjoamien ammattilaisten apua. Lasten hyväksikäyttö tai pahoinpitely ei lopu sillä, että Internetissä lukee tämän olevan väärin. Kaupungin omistaman koripallokentän kunnostukseen parhaat välineet ovat kaupungin työntekijöillä. Skeittipuistoa et kaavoitetulle alueelle voi noin vain mennä perustamaan. Vapaaehtoinen roskien kerääminen ei tuo ruokaa lapsille. Ja mikä tärkeintä: ihmisten itsekseen, vapaaehtoisesti tekemät tavalliset asiat ovat vapaaehtoisuuteen perustuvia, satunnaisia tekoja. Viranomaistoiminnan hyvä puoli on, että se on tasalaatuista ja kaikkialle ulottuvaa, kokonaisvaltaista. Näin ainakin teoriassa. Viranomaisilla on myös syrjäytymiseen liittyvien asioiden hoitoon liittyvää koulutusta ja kokemusta, olkoonkin, että tästä on kunnallisessa päätöksenteossa löydetty säästämiskohde palkkaamalla epäpäteviä tekijöitä pienemmällä palkalla. Vapaaehtoisten satunnaiset tai satunnaisen säännölliset laupeuden työt eivät tosin ole edes teoriassa kaikkialle ulottuvaa ja kokonaisvaltaista.

 

Miksi pappani sitten oli niin ahkera? Syitä nuorten auttamiseen voi hakea esimerkiksi henkilöhistoriasta, enkä lähde niitä erittelemään. Yksi asia papalla kuitenkin oli, jollaista monella ei ole. Papan toinen jalka, polvesta alaspäin, rakennettiin 1980-luvun alussa uusiksi kylkiluista, lapalihaksesta ja ainakin toisesta kyljestä irrotetuilla verisuonilla. Tämä säilytti mahdollisuuden kävellä suhteellisen vaivattomasti, mutta toisaalta antoi monta kymmentä tuntia lisää aikaa jokaiseen arkiviikkoon harrastaa sitä, mihin halusi aikansa käyttää. Hän käytti sen muun muassa tekemällä aivan tavallisia tekoja. Valitettavasti vain ne, joilla on suurimmat mahdollisuudet ja energia auttaa, ovat kaikkein kiireisimpiä. Itsekin elän elämäni ruuhkavuosia. On tullut lapsi, opiskeltu töiden ohella ja nyt pitää vielä kampanjoida kunnallisvaaleissa. Ei tässä oikein ehdi kaikkialle repeämään. Silloin on oikeasti hyvä, että löytyy ammattilainen, jonka työnä ja velvollisuutena on auttaa. Ammattilaisten auttamismahdollisuuksia tulee edelleen parantaa. Kaikki tämä ei vaadi edes suuria panostuksia.

Byrokratiaan kuolleet lapset

Viime päivinä julkisuudessa on keskusteltu, varsin aiheellisesti, lastensuojelusta ja siihen liittyvästä viranomaisyhteistyöstä. Pari ongelmaa, tai näkökulmaa, on jäänyt mielestäni varsin vähälle huomiolle.

 

Hyvin usein poliisilla on lapseen kohdistuneen rikoksen tutkinnan myötä varsin hyvä käsitys siitä, millaisissa oloissa lapsi elää. Poliisi myös, ainakin oman käsitykseni ja kokemukseni mukaan, ilmoittaa näistä asioista sosiaalitoimelle lakisääteisen lastensuojeluilmoituksen muodossa. Olen tosin kuullut puhuttavan, että enemmänkin voisi tehdä. Joillakin paikkakunnilla jopa huomattavasti.

 

Itsekin olen muutaman lastensuojeluilmoituksen tehnyt. Kerran kelvottomista elinoloista, joista toimitin todisteena otteen kotietsintävideosta ja useammankin kerran jos lapsen epäiltiin syyllistyneen rikokseen tai alle 15-vuotiaana tehtyyn rikolliseen tekoon. Minkäänlaista palautetta en ole niistä kuitenkaan saanut. Eikä kuulemma moni muukaan poliisi. Ilmoitukset häviävät ”sinne jonnekin”.

 

Edellä mainittu ei kuitenkaan ole niitä suurimpia ongelmia, joihin tässä pääsen kohta pureutumaan. Hiukan suurempi ongelma ovat tapaukset, joissa esimerkiksi poliisille ei tehdä ilmoitusta. Lastensuojelulaki velvoittaa tekemään ilmoituksen poliisille, jos lapsen epäillään olevan uhrina Rikoslain 20. luvun sisältämässä rikoksessa, eli seksuaalirikoksessa. Ilmoitusvelvollisuus on myös, jos lapsen epäillään olevan uhrina Rikoslain 21. luvun mukaisessa rikoksessa, jossa maksimirangaistus on vähintään kaksi vuotta vankeutta. Nämä ovat siis henkeen ja terveyteen kohdistuvia rikoksia, kuten esimerkiksi pahoinpitely. Tämän maksimirangaistuksen alle jää kuitenkin lievä pahoinpitely, vammantuottamus ja pelastustoimen laiminlyönti. (Pelastustoimen laiminlyönti tarkoittaa lyhyesti sitä, että ei hanki apua sille, joka selvästi avun tarpeessa on.) Jokainenhan saa ilmoittaa epäilemästään rikoksesta, mutta miksi ihmeessä rikollisen teon rajanvetoa joutuu pohtimaan sosiaalialan ammattilainen, eikä rikostutkinnan? Onko kyseessä lievä vai ”tavallinen” pahoinpitely? Entä onko vammantuottamus törkeä vai ei… Ja jos lievempi kanta voittaa, mistä lapsi saa oikeutta jos häntä edustavat vanhemmat olisivatkin itse epäiltyjä?

 

Takaisin poliisiin. Kuten alussa totesin, poliisilla on usein hyvää tietoa tapahtumista. Poliisi voi esimerkiksi kuulustella laajan joukon todistajia, johon sosiaalitoimella taas ei ole mahdollisuutta. Poliisi myös ilmoittaa tietonsa sosiaalitoimelle, mutta joutuu usein sanomaan, että tietoa ei voi käyttää esimerkiksi huostaanottopäätöksessä esitutkinnan (l. rikostutkinnan) ollessa kesken. Esitutkintaan liittyvät tiedothan ovat lähtökohtaisesti salaisia ja kun kyse on kuitenkin vasta epäilystä, voi tähän liittyä oikeusjärjestyksessämme vallitsevaan ”syytön, kunnes toisin todistetaan” periaatteeseen liittyvä ristiriita. Äkkiä ajateltuna tulisi kuitenkin mieleen, että eikö lapsen etu kuitenkin aja yli sen, saadaanko esitutkinta hoidettua kunnialla loppuun? Kyllä. Ja… ei. Entäs jos esitutkinnan lopputuloksesta riippuu huostaanottopäätöksen kohtalo? Entä uhrin oikeus oikeuteen ja mahdollisiin korvauksiin? Kärsimystä ei toki poisteta rangaistuksilla ja rahalla, mutta ilman tuomiota ei korvauksia tule senttiäkään. Tämä jos mikä on herkkää tasapainoilua ja vaatii ilman muuta perinpohjaista selvitystä.

 

Toinen poliisin ja sosiaalitoimen yhteistyöhön liittyvä ongelma on sosiaalitoimen toimintatapa. Tämä toimintapata on sinänsä ymmärrettävä, kun ottaa huomioon, kuinka suuresta asiasta päätetään silloin kun jonkun lapsi viedään pois. Ei ole montaakaan vuosikymmentä siitä kun esimerkiksi Espanjassa lapsia kaapattiin valtion toimesta rangaistuksena poliittisesta erimielisyydestä. Lastensuojelulaissa on listattu varsin seikkaperäisesti ne dokumentit, joita tulee tuomioistuimelle esittää, jos lapsi halutaan ottaa huostaan. Lista ei ole aivan lyhyt. Näiden vaatimusten ja päätettävän asian suuruudesta johtuen prosessin on oltava niin läpinäkyvä, erityisesti asianosaisten suuntaan, kuin mahdollista. Tästä johtuen sosiaalitoimessa kirjataan tunnontarkasti ylös kaikki kuhunkin lapseen liittyvät yhteydenotot, joita esimerkiksi poliisi tekee. Ongelmaksi tämä muodostuu silloin, kun kyselyitä tehdään esitutkintaan liittyen. Esitutkintaan, jonka tietojen pitäisi olla salaisia esimerkiksi epäillyn suuntaan niin pitkään kuin tietojen paljastamisella ei enää voida vaarantaa esitutkintaa. Usein nämä tiedot vuotavat, kun lastensuojelutoimenpiteen kohteena olevan lapsen vanhempi soittaa lastensuojeluun ja kysyy, mitä uutta hänen lastaan koskevia asioita on ilmennyt. Tämäkin asia on onneksi hoidettavissa koulutuksella.

 

Ylipäätään ongelmana ovat, kuinkas muuten, resurssit. Sekä poliisin, että lastensuojelun. Puolen työpäivän kestävä neuvottelu yhdestä tapauksesta on puoli työpäivää pois kaikista muista hoidettavista tapauksista. Tämä aika on myös pois koulutuksesta ja siitä, että asioita ehdittäisiin toden teolla miettiä. Miettiä siksi, että lehdissä esillä olleet tapaukset ovat, kuinkas muuten, vain jäävuoden huippu. Suomessa hyväksikäytetään ja pahoinpidellään lapsia huoltajien tai heidän lähipiirinsä toimesta paljon enemmän, kuin lehtiä lukemalla voisi uskoa. Miettiä siksi, ettei byrokratian rattaisiin kuolisi enää yhtään lasta.

Toinen puheeni vuoden 2012 puoluekokouksessa, lähisuhdeväkivallasta

Tämä on eittämättä aihe, josta voi saada lukuisia lämpimiä keskusteluja. Ja on muuten käytykin. Puoluekokouksessa periaateohjelman luonnokseen ehdotettiin lisäystä (pdf, rivi 318, useampi versio), jossa oli erikseen maininta naisiin kohdistuvasta väkivallasta.  Periaateohjelmatyöryhmän työn ja muiden aloitteiden myötä sen lisäksi mainittiin lähisuhdeväkivalta noin yleisesti.

 

Pidin asiasta kriittisen puheenvuoron, jonka lähtötiedot ovat tästä aiheesta aikaisemmin Vihreän Miesliikkeen blogiin yhdessä Hanna-Kaisa Lähteen  kanssa kirjoittamastamme kirjoituksesta. Tässä kirjoituksessa on myös kattava lähdeluettelo. Jos haluat perehtyä aiheeseen paremmin kuin alla olevan puoluekokouspuheenvuoron verran, kannattaa lukea tuo edellä mainittu teksti. Luitpa kumman vain, esitän puoluekokouspuheen jälkeen asiasta muutamia huomioita, joista oli jo periaateohjelman lisäyksissä mainittu, mutta joita ei ole edes tuossa minun ja Hanna-Kaisan kanssa kirjoittamassamme pitemmässä tekstissä tuotu esiin.

 

Arvoisa puoluekokousväki

Vuosina 2002 – 2007 tehdyistä 489 miehiin kohdistuneesta henkirikoksesta noin 6 % oli nykyisen tai entisen kumppanin tekemiä. Samana aikana naiset olivat henkirikoksen uhreja 208 kertaa ja näistä 64 % oli nykyisen tai entisen kumppanin tekemiä. Tässä voidaan toki ottaa huomioon, että esimerkiksi vuosina -98 – 2000 noin puolet henkirikoksista oli miesten keskinäistä, erityisesti juuri miehille tyypillistä väkivaltaa, joka myös ansaitsisi erillisen ehkäisyohjelman. Edellisestä huolimatta on selvää, että naiset saavat parisuhteessa pelätä henkensä puolesta miehiä useammin.

Pahoinpitelyjen kohdalla tilanne on kuitenkin toinen, kun tarkastellaan muita kuin poliisin tilastoja, joiden heikkoudet yhteiskunnan tilan kuvaajina itse poliisina tiedän. Vuonna 2009 tehdyssä kyselyssä 4,4 % miehistä oli ollut edellisen vuoden aikana fyysisen parisuhdeväkivallan uhrina nykyisessä parisuhteessaan, kun naisten vastaava luku oli 3,7 %.

12 – 18 -vuotiaiden tyttöjen ja poikien väkivaltaista käyttäytymistä kartoittaneessa kyselyssä 97 % pojista, mutta vain 61 % tytöistä ei hyväksynyt väkivaltaa ollenkaan seurustelukumppaniaan kohtaan. Samassa kyselyssä alle 2 % tytöistä kertoi poikaystävänsä lyöneen heitä, kun taasen pojista 13 % kertoi nykyisen tyttöystävänsä lyöneen heitä.

Edellisen perusteella kysyn, tarvitaanko tasa-arvon puolueessa Vihreissä todella erillistä mainintaa naisiin kohdistuvasta väkivallasta? Haluammeko työntää miesten kokeman väkivallaan, joka ei ole marginaalista, tästä huolimatta marginaaliin?

Täten ehdotan, että työryhmän ehdotuksesta riville 314 poistetaan alkuosa naisiin kohdistuvasta väkivallasta, mutta jätettäisiin esitys sanasta lähisuhdeväkivalta eteenpäin ennalleen, sillä väkivallan vähentäminen on kaikissa tapauksissa hyvä. Muuten Moringin esittelemän ehdotuksen pohjalta tehdyt esitykset tasa-arvon edistämiseksi saavat ainakin minun vilpittömän kannatukseni.

 

Yrityksistämme huolimatta varsinaiseen Vihreiden periaateohjelmaan lisättiin äänestyksien jälkeen kappale ”Naisiin kohdistuva väkivalta ja lähisuhdeväkivalta ovat vakavia yhteiskunnallisia ongelmia, joita on ehkäistävä ja joihin on puututtava.”

Kuten periaateohjelman muutosesityksissäkin todettiin, naiset eivät edes ole heikoin ryhmä. Heikoimmassa asemassa ovat ilman muuta lapset. Ja vanhukset. Molemmilta voi hyvinkin puuttua kyky puolustaa itseään lähisuhdeväkivallalta. Minusta periaateohjelmaan tehty kirjaus ainoastaan varmistaisi sen, että miesten kokema lähisuhdeväkivalta, erityisesti naiskumppanin harjoittamana parisuhdeväkivaltana, jää edelleen marginaaliin.

Ensimmäinen puheeni vuoden 2012 puoluekokouksessa, ympärileikkauksista

Pidin puheen ympärileikkauksista. Olin Suur-Leppävaaran vihreiden puoluekokousedustaja, mutta Sulevilla ei ollut ns. omia asioita puoluekokouksessa ajettavanaan, pidin Vihreän miesliikkeen asioita esillä. Aiemmassa postissani koskien vuoden 2011 puoluekokousta kerroinkin jo toisesta miesliikkeen aloitteesta. Tässä puhe koskien toista:

 

Arvoisa puoluekokousedustajat, hyvät ihmiset.

Lapsille tehtävät uskontoon tai kulttuuriin liittyvät ympärileikkaukset, nyky-Suomessa lähinnä poikien, ovat edelleen kiistanalainen aihe. Pyydän, että asiaa käsitellään vielä aloitetyöryhmässä.   Tässä puheessa haluan muistuttaa kaikkia kokousedustajia niistä ympärileikkaukseen liittyvistä seikoista, joista ei ole epäselvyyttä.

Yksikään länsimainen lääkäriliitto ei suosittele ympärileikkauksia
ilman erityistä lääketieteellistä tarvetta ja moni lääkäriliitto Suomea ja Ruotsia myöten vastustaa poikien ympärileikkausta, koska  marginaaliset hyödyt eivät vastaa mahdollisia haittoja ja komplikaatioriskejä.Meillä on uskonnonvapaus, kuten kuuluukin. Mutta vanhempien uskonnonvapaus ei oikeuta peruuttamattoman vahingon tuottamiseen vauvalle, joka ei edes ymmärrä mitä sana uskonto tarkoittaa. Tai edes nuorelle, jonka tosiasiallinen uskonnonvapaus alkaa vasta kun hän täysi-ikäisenä saa itse päättää uskontokuntaan kuulumisestaan tai kuulumattomuudestaan.

Lainsäädäntö on saanut tyttöjenkin ympärileikkaukset vähenemään Euroopassa. Jopa ne versiot tyttöjen ympärileikkauksesta, jotka ovat vahingoiltaan huomattavasti lievempiä kuin poikien ympärileikkaus. Ruotsissa ympärileikkauksista on salliva erillislaki, mutta silti ruotsalaiset ja Ruotsissa asuvat käyvät  ulkomailla aivan yhtä paljon silpomassa poikiaan kuin ennenkin. Siksipä Ruotsin lastenlääkäriliitto on muuttanut kantansa ympärileikkaukset kieltäväksi.

Vihreät on vapauden ja ihmisoikeuksien puolue. Pidetään tätä yllä antamalla täysivaltaisten ihmisten itse, omasta tahdostaan, päättää myös omista ympärileikkauksistaan.

Vihreä miesliike ajoi ympärileikkausten täyskieltoa, mutta tämä hävisi äänestyksessä. Aloitetyöryhmässä puoluehallituksen päätösesitys sorvattiin kuitenkin alkuperäistä jyrkempään muotoon (pdf, toinen aloite) ja tätä voidaan pitää ainakin edistysaskeleena, jos ei vielä voittona, ympärileikkausten lopettamiseen tähtäävissä toimissa.